Kirjoitan teille nyt hyvin henkilökohtaisesta asiasta. Kyseinen asia leimaa tällä hetkellä juuri minun elämääni raadollisemmin kuin moneen vuoteen, mutta oikeastaan on kyse ilmiöstä joka koskettaa enemmän tai vähemmän jokaista.
Itse kiinnostuin pukeutumisesta harrastuksena lukion toisella luokalla. Olin silloin rämpinyt aika klassisessa syömishäiriöisessä olotilassa useamman vuoden. Elämässäni alkoi olla toki valoa muullakin tavoin, mutta pukeutuminen hyvältä tuntuvalla tavalla antoi voimaa kestää senttien lisääntyminen ja vieras, vähän pyöreämpi ulkomuoto. Löytäessäni tavan pukeutua itselleni sopivasti tuntui, että vartaloni ei sittenkään ollut täysin epäonnistunut. Löysin asioita, joissa näytin hyvältä ja jotka jopa vartaloni itsessään sai näyttämään vielä paremmalta.
Level kakkoselle päästiin, kun pystyin irtautumaan pelkästään niiden vaatteiden käyttämisestä, joissa näytin mahdollisimman hyvältä (laihalta). Kerrottakoon niille, ketkä eivät ole tällaista kokeilleet, että se prosessi on aika vaikea toteuttaa ulkoa päin tulevan kritiikin takia. Vaikka kyse on ihan normaaleista istuvuuden ja imartelevuuden heittelyistä, arvostelua tulee. Ja sitä tulee paljon.
Samaan aikaan muotilehdet alkoivat tuntua riittämättömiltä. Kyllästyin siihen, että on vain yksi vartalonmalli, joka on absoluuttisen oikea, virheetön ja ylhäältä käsin määritelty, jota sitten pitäisi palvoa ja tavoitella kuin mitäkin epäjumalaa. Aloin herätä siihen ajattelutapaan, että tämä ei ole se naisen malli, jota minä haluan ainoana oikeana ylläpitää, eikä tämä se epätodellisuus, jossa haluan elää.
Kuin vastauksena kysymyksiini syntyivät muotiblogit ja mielestäni siinä oli kyse todellisesta muodin demokratisoitumisesta. Enää villityksiä ei määritellyt pelkästään kaupallinen jossain kaukana vaikuttava taho, vaan tavallisilla, tiedostavilla ihmisillä oli mahdollisuus ilmaista itseään ja jopa vaikuttaa esteettisiin virtauksiin. Edes halpaketjujen väitetty muodin demokratisoiminen ei mielestäni ole mitään tämän rinnalla.
Hetken aikaa kaikki olikin hyvin. Klikkailin itseni mitä erilaisimpiin blogeihin, joita pitivät normaalit, tiedostavat, kauniit ja tyylikkäät ihmiset. Vartaloiden kirjo helpotti oloa, vaikka kokoskaala painottuikin alkupään numeroihin. Mutta ilmeisesti kaikki tässä maailmassa myrkyttyy jossain vaiheessa. Yksi bloggari kuihtuu kuihtumistaan, toinen rienaa itseään "huumorimielessä", kolmas kommentoi kommenttiboksiin että pitää ensimmäistä thinspirationina, postaukset täyttyvät itsevihantäyteisestä nurinasta...
Ja kun tästä huomauttaa, on itse hullu, syömishäiriöinen nipottaja. Käytöstä perustellaan erikoisella huumorintajulla, sillä, että jokaisella on epävarmuuksien aiheita tai henkilökohtaisella suosikillani: "Mua ei tarvi aina ottaa ihan vakavasti. :)"
Sillä, että henkilö kirjoittaa tällaisia asioita omaan blogiinsa tai kommentoi tätä kulttuuria ruokkivalla tavalla toisten blogeihin on varmastikin joku syy. Kaikilla on toki epävarmuustekijöitä ulkonäössään ainakin joskus. Sen voi kuitenkin valita, mitä itsestään kertoo julkisella foorumilla, varsinkin kun lukijakunta on aika varmasti sellaista, joka on sattunut paikalle nimenomaa imemään vaikutteita. Välillä blogien kommenttiboksit alkavat epäilyttävästi kuulostaa ala-asteen pukukopilta. "Ei kun ihan oikeasti, sä olet meistä kaikista ihanin ja laihin." Tämänkö bloggarit haluavat kuulla? Ovatko he niin oman itseinhonsa vallassa, etteivät enää pysty normaaliin kommunikaatioon? Ala-asteen pukukopin lisäksi keskustelu muistuttaa itseäni myös toisesta asiasta, ja se asia on pro-ana-sivustot. Käykääpä huviksenne vilkuilemassa.* Sisältö on sama, vain paketti vaihtuu.
Kysymys kuuluu: kun otetaan tiedostava ihminen, ja suht rajattomat mahdollisuudet vaikuttaa, miksi suurin osa valitsee tien, joka tukee sairasta ja yleisesti vallitsevaa ajattelutapaa? Onko se heikkoutta uskaltaa olla erilainen, uskaltaa olla jotain muuta kuin valmiiksi määriteltyä? Haluammeko me katsoa kuvia bloggareista, joiden hartiat jännittyvät kivuliaan näköisesti vatsan sisään vetämisen takia, jotka venkoilevat kuin sairauskohtauksen vallassa löytääkseen sen kaikista pienentävimmän asennon? Seisomassa vyö kiristettynä kolme pykälää kireämmälle kuin mitä sitä oikeasti pidetään, kasvot vääntyneenä keskittyneeseen ilmeeseen, joka janoaa hyväksyntää. Istumassa sängyllä "ilman meikkiä" "just heränneenä" tarkasti harkitulla kiemuralla. Jostain ehkä näkyy vyötärölle kiristetyn korsetin reunaa, mutta siitä ei tietenkään ole mainintaa. Ei myöskään blurrista meikittömissä kuvissa, sillä pensselin jälki näkyy onneksi vain harvoilla tietokoneilla.
Demokratia ei siis taaskaan toiminut vaikka kuinka sitä toivoisi. Ja tällä hetkellä minä istun kotona ja haluan heittää kaikki vaatteeni roskikseen, lakata syömästä ja kadota maan päältä. Olen huonommassa kunnossa mieleltäni kuin pitkään aikaan.** Tähän te voitte tietysti heittää sen kortin, että minä olen sairas ja siksi reagoin asiaan voimakkaammin kuin syytä olisi. Mutta minä tiedän, että käytös, josta kirjoitin juontaa samasta asiasta kuin oma tilanteeni. Nimittäin siitä, että te vihaatte itseänne. Vaikka teillä ei olisi sairautta, viha määrittää teidän tekemisiänne ja puhuu teidän suullanne. Ja voin kertoa teille, että vihan tie on kivinen tie, eikä se tee kenestäkään kauniimpaa, hyväksytympää tai parempaa. Viha voi ainoastaan rumentaa, latistaa ja yksinkertaistaa ihmistä, rikkoa elämänkokoisia asioita, eikä edes miljoona "Sä olet niin laiha!" kommenttia korjaa sitä tuhoa mitä viha saa aikaiseksi. Todellinen kauneus ei kasva maailmassa, jossa ei ole tilaa koon 36 takamukselle.
Haluaisin, että te, jotka tunnistatte tekstistä itsenne, kertoisitte missä on syy käytökseenne. Missä kohtaa kaikki meni pieleen?
Ainiin, ja mut saa ottaa sitten ihan vakavasti. <3<3<3 :------)))
* No joo, en mä oikeasti suosittele kenellekään.
**Toim. Huom.
Kirjoittajan tilaan on toki vaikuttanut moni muukin asia kuin muotiblogit.
