Katkeran suloista Kalliossa

Nyt näätte mun huoneen valmiina. Se ei tietenkään ole valmis siinä mielessä, että olisin jotenkin nähnyt vaivaa sen eteen ja tässä olisi joku ihme lopputulos. Valmiin siitä tekee se, että näin kuvasin sen jättäessäni hyvästejä mun tähän mennessä elämän parhaalle kodille, joten tällaiseksi se sitten muodostui. Nyt tavarat on jo puoliksi pakattu, ja sydän murtunut siitä tosiasiasta, että mulla ei tule olemaan normaalia kotia luultavasti n. 4,5 vuoteen.

Tässä huoneessa kasvoin muusikoksi. Tänään mun viimeiset työt on arvioitu, kaikki opintopisteet kasassa, ja ensi viikolla saan paperin todistukseksi siitä, että olen ammattipianisti. Tässä kodissa olen saanut rauhan opiskella ja rakentaa tämän oman pienen hölmön pesäni, joiden ansiosta opintoni jatkuvat Tampereella musiikkipedagogin tutkintoon.

Kaikki tässä huoneessa on ollut mun, tässä huoneessa oon huoletta voinut pitää esillä tissimukiani ja kaikkea mitä ikinä haluan. Olen löytänyt sisustusfilosofiani, joka kuuluu näin: jos tarvitset jotain, yritä löytää se ilmaiseksi, jos ei löydy, osta se kirpparilta. Jos sieltäkään ei löydy, kelpuuta vain parasta. Ja ennen kaikkea, tarvitse, halua ja hanki mahdollisimman vähän. Tällä tavalla olen onnistunut mielestäni luomaan huoneen, joka ei yritä mitään ja joka ihme kyllä jopa toimii noiden yrjön väristen ovien ja perus-lika-sävyisen lattian kanssa.

On ollut ihanaa kesällä pystyä kävelemään mistä tahansa yöllä kotiin ja kuunnella ihanaa kaupungin ääntä. Talvella valot vastapäisten talojen ikkunoissa on olleet mun seurana, ja jos makasin sängyllä en edes huomannut sitä, että asun sen verran matalalla että näkymät on lähinnä susirumalle parkkipaikalle. Kerran taivaan peitti ilotulitus, joka sai mun murtuneen sydämen tuntumaan vielä pahemmalta, seuraavana vuonna ilotulitus oli säälittävää pihinää, mutta olin ympäröity rakkaudella ja tärkeillä ihmisillä.

Tämä on ollut myös kukkien syksy. Muistot ihanista konserteistani ja uuden tyttöystäväni huomaavaisuus ovat tehneet tästä huoneesta vielä rakastettavamman, vaikka en ees ole kukkatyyppiä.

Asumisjärjestelyni tulevat olemaan luultavasti vähän erikoiset koko opiskelujeni ajan, sillä elämäni tulee jakautumaan kahden kaupungin välille. Hassua, miten sellainen pieni asia kuin vaatekaapin jakautuminen kahteen paikkaan ahdistaa melkeinpä eniten. Olen tottunut siihen että saan valita kaikesta mitä omistan. Koko omistaminen tuntuu nyt vähän hankalalta, sillä inhottaa säilöä tavaraa toisten nurkissa. Olen vähentänyt ja vähentänyt eikä enää tunnu siltä että haluaisin tehdä sitä enää, sillä vaatekaappini on nykyään ihan järkevän kokoinen. Ahdistaa, etten tule asumaan pysyvästi missään moneen vuoteen.

Kun katson tätä kuvaa, niin kyyneleet vierivät toisensa perään. Tämä asunto oli juuri se kommuuni Kalliossa, josta olin haaveillut 14-vuotiaasta saakka. Rauhan tyyssija, jossa kylppärissä on jostain syystä poreamme, tiskikaapit putoilevat alas, sulakkeet palavat kerran viikossa, hana ruiskuttaa vedet paidalle, seinällä on kehystettynä peräpuikon asetusohje ja olkkarissa on yön tunteina vaihtuva asetelma hölmöistä pikkuesineistä. Elämässäni tulee tapahtumaan upeita asioita ja kaikki unelmani tulevat toteutumaan mutta silti tämän huoneen jättäminen tuntuu katkeroittavalta. Ehkä palaan vielä. Haluaisin palata. Pahinta on ehkä se, etten oikeasti tiedä mitä tapahtuu. Mutta kiitos Kallio, kiitos että olit se paikka josta olin haaveillut.