Miten lopettaa tarvitseminen?

Tosiaan muutto Tamperelle on tapahtunut tammikuun alkupuolella, ja moni ajatus on herännyt. Viime postauksessa jo linkkailin yhden uusista suosikkiblogeistani, ja tällä hetkellä suurkulutan myös näistä kahta: aMinimalist sekä luxurious frugality. Selväksi on käynyt, että missä tahansa asunnottoman kesäni vietän, vaatekaappini ei mahdu sinne. Sinne eivät mahdu myöskään epäklasarit nuottikirjani, joita säilytän siinä toivossa, että joskus epänörttiintyisin. Sinne eivät varsinkaan mahdu ne kymmenet, mahdollisesti jopa sadat astiat, jota sukulaiseni ovat hyvää hyvyyttään ostaneet ymmärtämättä, että nykyaikana tavaran hankkiminen on helpompaa kuin koskaan eikä se ole todellakaan taloudellisesti kuormittavin asia opiskeluaikana tai elämässä ylipäänsä (puhumattakaan siitä, että en voisi vähempää olla pesänrakennus- tai kodinhoidollisia ihmisiä).

Ravaan tällä hetkellä pääasiallisesti ja säännöllisesti kolmen asunnon välillä, ja sosiaalisiin suhteisiini kuuluu myös jonkin verran yökyläilyä muissa paikoissa. Linkkailemissani blogeissa puhutaan paljon ajan lisääntymisestä tavaran vähentämisen seurauksena. Hektisessä arjessa joka jakautuu kahden kaupungin välille sekä yrittää tasapainoilla intohimoisen ja aikaavievän ammatinvalinnan ja syvien sosiaalisten suhteiden ylläpitämisen ristipaineessa aikaa todellakin tarvittaisiin. Ja on totta, että vaikka en enää osta juuri mitään, tavaran järjestelyyn kuluu hirveästi aikaa ja energiaa. Vaatteet ovat väärässä kaupungissa, puolet alusvaatteista löytyvät kaksi kuukautta katoamisensa jälkeen väärästä laukusta ja koen huonoa omaatuntoa vanhempieni kellarissa majailevasta röykkiöstä. Toisaalta rentoudun blogeja lukemalla tai piipahtamassa vintagekaupoissa ja näin olen myös tutustunut hiukan paremmin uuteen kotikaupunkiin. Kun ottaa kuitenkin huomioon, että tällä hetkellä koen suurta ahdistusta elämäni yksipuolisuudesta ja minulta suoraan sanottuna puuttuu mielenrauhaa, hävettävän pitkät blogien lukusessiot eivät näemmä ole siihen ratkaisu. Ilmeisesti luulen siis rentoutuvani visuaalisessa tavaravirrassa, mutta se ei kyllä ole totta. Olenko niin kertakaikkisen koukussa konsumerismiin, että en enää edes tiedä miten muuten (ilmaisesti) voisin kuluttaa sitä aikaa, jolloin olen liian väsynyt työskentelemään instrumenttini parissa mutta en kuitenkaan valmis nukkumaan?

Toinen toistuva teema on tarvitsemisen lopettaminen. Kuten sanottua, olen aikalailla lopettanut ostamisen, joskin kuluneen vuoden aikana on tullut tehtyä muutamia (enimmäkseen käytettyjä) hankintoja, kun tuntui, että joka asu on jo ollut päällä tuhottoman monta kertaa. Pidän kalenterini takana pientä listaa asioista, jotka koen tarvitsevani. Tänä talvena löysin vihdoin talvikengät, jotka ovat helpottaneet elämää hirveästi. Kiinasta ostin kissalasit, jotka olivat niinikään olleet listalla vuosia. Kummatkin hankinnat ovat olleet mielessäni pitkään ja ovat tehneet minut onnellisemmaksi, sillä joka kerta kun puen nuo järkevät ja äärimmäisen coolit talvikengät tai nuo kissalasit päähäni, hykertelen onnessani. <3 Ongelma on se, että listallani on vielä kaksi asiaa, jotka ovat myöskin olleet siellä vuosia: keltainen hame ja pitkä välikausitakki. Keltainen korkeavyötäröinen hame sopisi ihan kaikkien yläosieni kanssa ja näyttäisi huipulta monien sukkisteni parina. Usein herkuttelen ajatuksissani sellaisen omistamisella, mutta tosiasia on, että kaikki yläosani käyvät jo yhteen jonkin hameen kanssa. Mikään lyhyistä takeistani taas ei vaan tunnu tarpeeksi tyylikkäältä. Olen käyttänyt ihan hirveän suuren osan ajastani näiden kahden asian metsästämiseen, ja haluaisin vain unohtaa ne ja koko listan. Haluaisin kokemuksen, että vaatekaappini on valmis, sillä pidän sen sisällöstä, joka on jo jokseenkin järkevä ja itselleni helppo ja mieluisa käyttää. Loppuvatko nämä toiveet ikinä? Haluaisin, että mieleni kapasiteetti voisi jo ohjaantua ihan muihin asioihin, mutta epätoivon vimmalla takerrun silti näihin muutamiin matrialistisiin haaveisiin. Lopuksi kuva, missä on paitsi uudet kissalasit, myös se plöts-niin-epätyylikäs välikausitakkini. Itseasiassa asu, vaikka sitä ei ole juuri ajatultu, näyttää minusta aika coolilta. Onko mun siis oltava aina ja joka helvetin hetki niin kipeän tyylikäs, että en voi muka käyttää täysin normaalia ja toimivaa takkia? Ja tuleeko muka musta kipeän tyylikäs, jos viimein löytäisin sen takin?

Vapauttakaa mut kärsimyksistäni. :D