Kirja: Hyvän mielen vaatekaappi

Mä olen ihan hulluna kaikkiin vaatekaapeista, tavaranvähennyksestä ja pukeutumisesta kertoviin kirjoihin. Hyväksi onneksi äiti kantaa niitä mun eteen selkä vääränä testilukuun. Nyt tuli pitkästä aikaa todellakin jotain lukemisen arvoista vastaan, eikä niitä kirjoja, joita mä luen koska rakastan vaan lukea uudelleen ja uudelleen, että kannattaa viikata nätisti. :D

Tämä Hyvän mielen vaatekaappi on sen Rinna Saramäen kirjoittama, joka on myös tekijänä Joka tyypin kaavakirjassa ja ilmeisesti joissain muissakin käsityökirjoissa. Se, mikä tästä kirjasta tekee erityisen, on se, että se käsittelee syväluotaavasti niin vaateteollisuuden ongelmia, vaatteiden materiaaleja ja muita laatuun vaikuttavia seikkoja sekä vaatekaapin kaaoksen hallintaa. Kirja jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäinen, Pahan mielen vaatekaappi, avaa seikkaperäisesti vaateteollisuuden ongelmia. Huomionarvoista on, että monet kirjassa esitetyt ongelmat ja ratkaisukeinot perustuvat laskelmiin ja arvioihin, sillä yritykset pyrkivät piilottamaan niin tehokkaasti epäeettistä toimintaansa. Saramäki alleviivaa, että jos monimutkainen suunnitteluprosessi on mahdollista vetää useiden maiden ja välikäsien läpi, niin ei pitäisi olla mitään ongelmaa siirtää eettisiin työoloihin liittyvää informaatiota!

Itselleni kaikkein herättävimpiä olivat laskelmat siitä, että eettisestikään tuotettu vaate ei olisi pahan hintainen, jos niitä tuotettaisiin samalla volyymillä kuin perus ketjuvaatteita. Oli yllättävää ja herättävää lukea siitä, kuinka tiukasti shoppailumania ja eettisyys oikeastaan kytkeytyvätkin yhteen: koska raha määrää yritysten toimintaa, ja kuluttajat ihan oikeasti etsivät sitä kaikkein halvinta toppia, asiaan ei tule muutosta. Rahavirrat tulisi suunnata ekologiseen tuotantoon. Itselleni iski jälleen kerran se päätös, että en enää osta halpakaupoista. Jotenkin ne vaatteet ja niiden synty aina ajan myötä kuitenkin abstrahoituu eikä siihen enää haluaisi uskoa, että katsotaan kuinka kauan tällä kertaa päätöksessä pysytään.

Olen aina ajatellut, että sekä eettiseltä että ekologiselta kannalta kirppisostos on kaikkein paras, mutta itseasiassa eettisyyden kannalta ei oikeastaan näin olekaan. Jotta eettisiä vaatteita alettaisiin tuottamaan järkeviä määriä, ihmisten pitäisi oikeasti alkaa ostaa niitä. Tällä hetkellä se ei ole mun budjetilla mahdollista, mutta jos joskus on niin aion kyllä toteuttaa tätä neuvoa. Epätoivo tietty meinaa iskeä, kun ajattelee, että tämäkin päätös pitäisi saada läpi niille jotka eniten shoppailee jotta muutos tapahtuisi. Mitenkähän eettisyyden voisi saada kuulostamaan niin mediaseksikkäältä, että esim. perusbloggarit eivät enää muita vaatteita kuluttaisikaan?

Toinen osio Hyvän mielen vaatekaappi keskittyy kaaoksen hallintaan ja vähentämiseen, tyylin löytämiseen ja shoppailuun. Siinä suositellaan mm. Project 333:sta, joka onkin ihan hyvä vähennysmetodi. Tästä päällimmäisenä jäi mieleen se, että jos on pakko ostaa, niin se tyhjyyden tunne ei ole vaatekaapissa vaan jossain muualla. Näiden ajatusten kanssa painiskelen itse juuri tällä hetkellä, muuten tämä toinen puolisko oli kaltaiselleni vaate- ja järjestelyfriikille juurikin sellaista nautintoluettavaa, josta ei juuri mitään opi.

Kirja on siis todella kattava paketti. Täytyy kyllä sanoa, että ajoittain sen jutusteleva tyyli on hiukan liiankin jutusteleva mun makuun, ja joitain taitollisia ongelmia siinä on. Välillä kun tulee jotain tekstin sekaan lomittuvaa pienempää tekstiä tai tilastoa, ei oikein meinaa tajuta, missä juttu jatkuu. Suosittelen kuitenkin lämpimästi!

Tyytymättömyydestä

Aloitetaanpa tämä postaus näillä kahdella uudella hankinnalla. Kiltti äitini osti minulle nämä kengät ja hameen pari viikkoa sitten, kun vietimme serkkuni ja tätini kanssa hengailupäivää kaupungilla. En ole pitkään aikaan ostanut mitään noin kallista ns. turhaa itselleni, tai ylipäänsä ostanut mitään lukuunottamatta muutamaa kesän alussa ostamaani paitaa ja pieniä kirppisostoksia silloin tällöin. Tuntui siis todella omituiselta kantaa jotain kassalle kaupassa, ei vähiten siksi, että minulla ei oikeasti olisi varaa tällaiseen. Kengät on Vagabondin mokkaiset kiinakenkätyyliset matalat kengät, joita olenkin jo käyttänyt paljon, sillä mustat kenkäni ovat kaikki niin kovalla kulutuksella että näemmä tällaisia perus arkikenkiä voisi olla mulla vaikka kuinka monet, vaikka aluksi vähän epäilinkin näiden tarvetta. Hame oli enempi hupiostos, se on Cosista, joka oli todella positiivinen yllätys. Sieltä löytyi kivoja materiaaleja ja tyylikkäitä taitettuja värisävyjä, siis paljon sellaisia juttuja mistä tykkäisin ja laatuvaikutelma ylipäänsä oli hyvä. Tämä tummanvioletti kellohame on 100% villaa, ja sana jolla tätä kuvailisin on ehdottomasti ylellinen. Ja eikä mulla loppujen lopuksi ollut kuin 3 talvihametta, että ihan kiva hankinta kuitenkin.

Kuten kirjoitin, kassalle tällaisten kalliimpien juttujen kanssa meneminen tuntui oudolta. Täytyy kuitenkin sanoa, että päivän jälkeen oli hemmoteltu ja hyvä olo, mikä liittyi näiden ostosten ohella tietysti myös hengailuun ja mm. sushin syömiseen. Olin myös innoissani näistä vaatteista ja mietin villinä kaikkia kivoja asukokonaisuuksia, mihin ne voisin sijoittaa, ylipäänsä olin iloinen uusista vaatteista. Kuitenkin jo noin viikon jälkeen kumpikin hankinta oli alkanut tuntua arkiselta, ihan niin kuin kaikki muukin kaapissani. Aloin tuntea uudestaan tyytymättömyyttä, joka on nostellut vaivihkaa päätään jo koko tämän syksyn aikana, tyytymättömyyttä kaikkiin mun vaatteisiin ja vaatekaappiin, hiuksiini, naamaani ja vartalooni. Tässä vaiheessa kuitenkin aloin herätellä itseäni, sillä olin juuri saanut kaksi todella mun tyyppistä vaatetta jotka vielä sopivat saumattomasti mun vaatekaappiin. Kun tekee niin hyvän hankinnan, luulisi että se tyytymättömyyden tunne katoaisi ja että vaatekaapilla olisi pidempään raikastettu olo kaikkien uusien yhdistelmien myötä. Olen kuitenkin koko syksyn ravaillut Tampereen kirppiksillä, josko löytyisi jotain parempaa, eikä se loppunut tähän.

Kun pohdiskelin asiaa edelleen löysin itsestäni yllättävää tyytymättömyyttä. Tajusin, että olen taas sortunut siihen ajatusmalliin, että kun olen ostamassa jotain vaatetta tai haaveilen siitä, ajattelen että millaista mun elämä olisi sen vaatteen kanssa. Se elämä on tietenkin ihan mielettömän glamöröösiä ja olen siinä elämässä sairaan cool ja hyvännäköinen. Sitten kun se vaate on kaapissa, se liittyy jotenkin vahvemmin tähän hetkeen ja mun oikeeseen elämään, joka onkin sitten aika atavallista. Huomasin taas haaveilevani, että olisin laihempi, kauniimpi ja kreisimpi, mikä yllätti aika tavalla, koska mun elämä on nyt just aika uomillaan eikä minkään pitäisi aiheuttaa tyytymättömyyttä: paikkani Tampereella on alkanut löytymään, opiskelu ja soittaminen on kivaa ja mielekästä vaikkakin hankalaa tietysti myös, ei ole enää parisuhdetta joka repisi mua kahden kaupungin välillä, on kivoja uusia kamarimusiikkikokoonpanoja ja kirsikkana kakun päälle sain vielä ihan mahtavan kämpän.

Eilen sitten päädyin katsomaan Areenasta dokumentin lasten ja nuorten koko ajan aikaistuvasta seksualisoinnista. Aika hölmö dokumentti se oli osittain, varsinkin poikien näkökulmasta asiaa käsiteltiin sanalla sanoen yleistävästi ja rankalla kädellä yksinkertaistaen. Kuitenkin katsoessani niitä esimerkkejä perus mainoksista ja musiikkivideoista palaset jotenkin loksahtelivat paikoilleen ja tajusin kuinka paljon tällaisessa yhteiskunnassa ja tällaisen mainstreamkulttuurin keskellä eläminen ahdistaa mua. Olin jotenkin unohtanut ajatella, että voisin ahdistua niistä sukupuolirooleista mitä meille tuputetaan näin paljon, kun ystäväni ovat kuitenkin asioiden suhteen aika valveutuneita ja olemme myös monet feministisesti harrastuneita. Dokumentin loppukohtauksessa yksi tyttö sanoi "Take back your beauty!" ja täytyy sanoa, että kyynelehdin vähäsen, vaikka olikin ihan hölmö pieni dokumentti.

Jotenkin siis taas avautui vähän enemmän tää shoppailun, tyytymättömyyden ja huonon itsetunnon liitto. Mun vaatekaapissahan ei siis ole mitään vikaa, vaan näemmä taas enempi päässä. Tää markkinointikoneisto on kyllä niin helvetin salakavala, että huonon itsetunnon hetket kääntyy huomaamatta shoppailutarpeeksi tällaisenkin ihmisen kuin mun päässä, joka yrittää ajatella näitä asioita kriittisesti 24/7. Tulin siihen tulokseen, että ylimääräisellä shoppailulla yritetään tosi usein paikata tyytymättömyyttä, ei ehkä aina tän tason kun mitä mä nyt olen viime aikoina kokenut, mutta ihan sellasta "ens viikonloppuna haluun bailata vielä nätimmässä mekossa" -tasoistakin. Toivoisin, että ihmisiä voisi jotenkin herätellä.

Onnekseni täytyy sanoa, että shoppailemaan en ole nyt sitten kuitenkaan päätynyt, vaikka olen kirppiksiä kiertänyt enemmän kuin laki sallii. On aika kivaa tietää nykyään niin tarkasti mikä sopii, että harvemmin mitään löytyy. Eilen myös siivoilin taas vaatekaappiani, ja vaihtelin näkyvillä ja piilossa olevien vaatteiden paikkoja. Sovittelin vaatteita ja tajusin sadannen miljoonannen kerran, ettei se 30. samanmallinen paita enää muuta mitään. Viime viikolla kiharsin tukkani ja sen jälkeen olinkin taas aika tyytyväinen mun hiusten luonnolliseen tekstuuriin ja liukuväriin hennan ja mun oman värin välillä (vaikka tästä hiusten värjäämisestäkin arkimeikkaamattomana feministinä koen milloin minkäkinlaista kriisiä). Toistelin mielessäni niitä kaikkia minimalismimantroja jotka on vuosien aikana syöpyneet aivoihin (tämän hetkinen lemppari: Embrace the thought of one. One winter coat, one school bag... Mistä lie tarttunut). Kaikki on siis ihan fine, mutta pitääpä taas kiinnittää huomiota paremmin näihin salakavalasti tajuntaan luikerteleviin tyhmiin ajatuksiin. Ja sen lisäksi käyttää noita uusia vaatteita ja innostua niistä kympillä, niinkuin ne ansaitsee!

Miten lopettaa tarvitseminen?

Tosiaan muutto Tamperelle on tapahtunut tammikuun alkupuolella, ja moni ajatus on herännyt. Viime postauksessa jo linkkailin yhden uusista suosikkiblogeistani, ja tällä hetkellä suurkulutan myös näistä kahta: aMinimalist sekä luxurious frugality. Selväksi on käynyt, että missä tahansa asunnottoman kesäni vietän, vaatekaappini ei mahdu sinne. Sinne eivät mahdu myöskään epäklasarit nuottikirjani, joita säilytän siinä toivossa, että joskus epänörttiintyisin. Sinne eivät varsinkaan mahdu ne kymmenet, mahdollisesti jopa sadat astiat, jota sukulaiseni ovat hyvää hyvyyttään ostaneet ymmärtämättä, että nykyaikana tavaran hankkiminen on helpompaa kuin koskaan eikä se ole todellakaan taloudellisesti kuormittavin asia opiskeluaikana tai elämässä ylipäänsä (puhumattakaan siitä, että en voisi vähempää olla pesänrakennus- tai kodinhoidollisia ihmisiä).

Ravaan tällä hetkellä pääasiallisesti ja säännöllisesti kolmen asunnon välillä, ja sosiaalisiin suhteisiini kuuluu myös jonkin verran yökyläilyä muissa paikoissa. Linkkailemissani blogeissa puhutaan paljon ajan lisääntymisestä tavaran vähentämisen seurauksena. Hektisessä arjessa joka jakautuu kahden kaupungin välille sekä yrittää tasapainoilla intohimoisen ja aikaavievän ammatinvalinnan ja syvien sosiaalisten suhteiden ylläpitämisen ristipaineessa aikaa todellakin tarvittaisiin. Ja on totta, että vaikka en enää osta juuri mitään, tavaran järjestelyyn kuluu hirveästi aikaa ja energiaa. Vaatteet ovat väärässä kaupungissa, puolet alusvaatteista löytyvät kaksi kuukautta katoamisensa jälkeen väärästä laukusta ja koen huonoa omaatuntoa vanhempieni kellarissa majailevasta röykkiöstä. Toisaalta rentoudun blogeja lukemalla tai piipahtamassa vintagekaupoissa ja näin olen myös tutustunut hiukan paremmin uuteen kotikaupunkiin. Kun ottaa kuitenkin huomioon, että tällä hetkellä koen suurta ahdistusta elämäni yksipuolisuudesta ja minulta suoraan sanottuna puuttuu mielenrauhaa, hävettävän pitkät blogien lukusessiot eivät näemmä ole siihen ratkaisu. Ilmeisesti luulen siis rentoutuvani visuaalisessa tavaravirrassa, mutta se ei kyllä ole totta. Olenko niin kertakaikkisen koukussa konsumerismiin, että en enää edes tiedä miten muuten (ilmaisesti) voisin kuluttaa sitä aikaa, jolloin olen liian väsynyt työskentelemään instrumenttini parissa mutta en kuitenkaan valmis nukkumaan?

Toinen toistuva teema on tarvitsemisen lopettaminen. Kuten sanottua, olen aikalailla lopettanut ostamisen, joskin kuluneen vuoden aikana on tullut tehtyä muutamia (enimmäkseen käytettyjä) hankintoja, kun tuntui, että joka asu on jo ollut päällä tuhottoman monta kertaa. Pidän kalenterini takana pientä listaa asioista, jotka koen tarvitsevani. Tänä talvena löysin vihdoin talvikengät, jotka ovat helpottaneet elämää hirveästi. Kiinasta ostin kissalasit, jotka olivat niinikään olleet listalla vuosia. Kummatkin hankinnat ovat olleet mielessäni pitkään ja ovat tehneet minut onnellisemmaksi, sillä joka kerta kun puen nuo järkevät ja äärimmäisen coolit talvikengät tai nuo kissalasit päähäni, hykertelen onnessani. <3 Ongelma on se, että listallani on vielä kaksi asiaa, jotka ovat myöskin olleet siellä vuosia: keltainen hame ja pitkä välikausitakki. Keltainen korkeavyötäröinen hame sopisi ihan kaikkien yläosieni kanssa ja näyttäisi huipulta monien sukkisteni parina. Usein herkuttelen ajatuksissani sellaisen omistamisella, mutta tosiasia on, että kaikki yläosani käyvät jo yhteen jonkin hameen kanssa. Mikään lyhyistä takeistani taas ei vaan tunnu tarpeeksi tyylikkäältä. Olen käyttänyt ihan hirveän suuren osan ajastani näiden kahden asian metsästämiseen, ja haluaisin vain unohtaa ne ja koko listan. Haluaisin kokemuksen, että vaatekaappini on valmis, sillä pidän sen sisällöstä, joka on jo jokseenkin järkevä ja itselleni helppo ja mieluisa käyttää. Loppuvatko nämä toiveet ikinä? Haluaisin, että mieleni kapasiteetti voisi jo ohjaantua ihan muihin asioihin, mutta epätoivon vimmalla takerrun silti näihin muutamiin matrialistisiin haaveisiin. Lopuksi kuva, missä on paitsi uudet kissalasit, myös se plöts-niin-epätyylikäs välikausitakkini. Itseasiassa asu, vaikka sitä ei ole juuri ajatultu, näyttää minusta aika coolilta. Onko mun siis oltava aina ja joka helvetin hetki niin kipeän tyylikäs, että en voi muka käyttää täysin normaalia ja toimivaa takkia? Ja tuleeko muka musta kipeän tyylikäs, jos viimein löytäisin sen takin?

Vapauttakaa mut kärsimyksistäni. :D

"People here don't wash their hair in the morning"

Hah! HAH! HAH!!!

Meillä oli pieni kansainvälisten opiskelijoiden tapaaminen tuossa äskettäin. Aamulla olin pukeutunut uusiin korkeavyötäröisiin housuihini ja viininpunaiseen paitaan ja olinpa vielä kerrankin herännyt tarpeeksi ajoissa meikatakseni kunnolla. Alla vielä kuva asusta ja lähikuva naamasta demonstroidakseni tämänpäiväistä ulkomuotoani.



Poistuessani tapaamisesta, yksi jätkä pysäytti minut ja kehui asuani ja sitä miten huulipunani mätsäsi. Kiitin, ilostuen ja hän jatkoi "I really miss European-style dressing here, people just don't dress up". Totta sinänsä, kampuksela kun asutaan , niin monet pukeutuvat verkkareihin ja täällä tosiaan käytetään legginssejä housuina melko paljon, mutta eipä sitä muuallakaan kaikki pukeudu juhlamekkoon kaupassakäyntiä varten.

Mutta jätkä ei jättänyt asiaa siihen, vaan jatkoi "People here just dress up in sweatpants and throw a big t-shirt on top, people don't take care of themselves ... Some people don't wash their hair in the morning, people shower like once a week or once every four days!". Hah! HAH! Tietäisitpä poju kelle puhut! Olen suihkuttomuuden ja saastaisuuden kuningatar! Voi kunpa olisit nähnyt minut eilen väsyneenä ja hikisenä joogan jäljiltä raahautamassa kirjastoon jättikoon college-löllöhousuissa ja isoveljen vanhassa villapaidassa, hattu jo toista päivää likaista tukkaa piilottamassa! Luulitko minun käyneen suihkussa aamulla? Luulit väärin! Ei todellakaan huvita kammeta itseäni ylös puolta tuntia aikaisemmin aamuisin, kun normaalistikin saan noustua juuri ja juuri ehtiäkseni pesemään hampaat ja kasvot.

Kyllä, minulla on tänään kivat vaatteet ja yhteen koordinoidut paita ja huulipuna. Huomenna? Kuka tietää, ei sitä aina jaksa. Viime vuoden talvena ja keväänä kun olin kaulaani myöten töissä ei pukeutuminen todellakaan ollut ensimmäinen prioriteettini. Stressaantuneena ja kiireisenä suunnatessani työhuoneelle maali ja kipsipöly -paskan keskelle tärkeintä oli se, että vaate oli mukava ja sotkettava. Laittautuminen on minulle valinta, joka tuottaa hupia, eli teen sitä milloin huvittaa. Mitä se EI ole on "taking care of myself".

"Itsestään huolehtiminen", tuo vihastuttava käsite, jota nykyään viljellään joka lehdessä. Todellinen itsestään huolehtiminen on sitä, että kun on sairaana - lepää, jos on väsynyt - nukkuu, jos on nälkäinen - syö. Itsestään huolehtiminen ei ole sitä, että myöhäisen yön jälkeen pakottaisin itseni lyhentämään uniani entisestään, vain jotta voisin sitten viettää päiväni väsymyksestä huumaantuneena, mutta projisoiden "itsestään huolehtivaa" olemusta. Huolehtisin itsestäni paremmin nukkumalla pidempään.

Viime aikoina on voinut lukea ties kenen nostalgikon haikailevan "vanhoja hyviä aikoja", kun "kaikki laittautuivat". Minä puolestani iloitsen, että ihmisillä on nykyään vapaus itse valita (teoreettisesti ainakin) mihin käyttävät aikansa, rahansa ja energiansa, ja yhteiskunnassa edes yritetään ymmärtää, että ulkomuoto ei ole kaikki kaikessa. Kuten yllämainitusta tapauksesta voi oppia, ei koordinoitu asuni kertonut tälle herrasmiehelle mitään totuudenmukaista persoonastani tai yleisestä hygienia-tasostani.

Mukavuuden tai käytännön vuoksi pukeutuminen ei ole huonompaa eikä parempaa kuin esteettisyyden vuoksi pukeutuminen. Jotkut tykkäävät ensimmäisestä ja toiset jälkimmäisestä. Suotakoon kaikille rauha välittää tai olla välittämättä ja olkoon suomatta kellekään oikeutta kontrolloida toisten elämää, kehoa ja valintoja.

Monen monta vaatetta

Julkaisen tän kärsimättömyyksissäni jo nyt, kun kerta valmiiksi sain. Alapuolella myös uusi postaus.

Tämän kevään inspiroivimpiin blogeihin kuuluu ehdottomasti Let's fake it:n ohella Alasti sit. Jälkimmäisessä käsitellään vaatevuoren supistumista sataan vaatteeseen, ja voi kuinka se onkaan inspiroinut minua laskemaan vaatteitani, luopumaan niistä ja miettimään täysien rekkien ja pursuilevien hyllyjen olemusta. Vaatekaappini onkin hyvää tahtia väljentynyt, mutta nyt olen umpikujassa. Omistuksessani on noin 180 vaatetta ja kenkäparia lukuunottamatta laukkuja, alusvaatteita, urheilukamoja ja yöpaitoja. Ja oikeastaan jokaisesta niistä tykkään. Itse olen armoton hamsteri, joten tähän mennessä olen luopunut oikeastaan vaan todella rumista vaatteista, tai sitten sellaisista, joiden käyttäminen on kertakaikkiaan mahdotonta vaikka kuinka hienosta asiasta olisi kyse.

Täydet kaapit ahdistavat minua. Minulla on tällä hetkellä pelkästään vaatteita ja kenkiä varten 4 reilunkokoista kaappia. Se on aika iso osa siitä viidestä kaapista, jotka käytössäni tässä asunnossa ovat. Olen myös laskeskellut, että 100 vaatetta on oikeastaan aika helvetisti. Kreisimpikin kenkäfriikkikin pärjää nimittäin 20 parilla ja jos päällystakkeja on 10, jää jäljelle vielä 70 muuta vaatetta. Omien mieltymyksieni mukaan loput 70 saattaisivat koostua vaikka 15 mekosta, 15 hameesta, 5 housuista, 20 paidasta, 8 neuleesta ja muutamasta villikortista. Aikamoinen garderobi, jos jokainen on käyttökelpoinen, ja silti ei edes tullut koko sataa käytettyä!

Nyt, kun tilanne on kuitenkin se, että jostain syystä minulla on yli sata vaatetta, tuntuu äskeinen yhtälö kummasti mutkistuvan. Tosiasia on, että minulta ei riitä rakkautta ja huolenpitoa näille kaikille ihanille asioille. Olen aina pitänyt ihania vaatteitaan poiskauppaavia bloggareita vähän epäilyttävinä. (En siis niitä, jotka joka viikko shoppailevat H&M:llä ja sitten taas seuraavana päivänä pitävät blogikirppistä, koska ne on vaan lyhyesti sanottuna perseestä). Mitä järkeä on myydä pois viime keväänä löydetty täydellinen vintagemekko, joka on vielä ollut suhteellisen paljon käytössäkin? Itse olen aina ajatellut, että tavaraan kiinnytään, sitä rakastetaan, sen kanssa eletään eikä myydä niin vain pois, sillä suhde muodostuu niin vahvaksi. Toisaalta, ei minulla ole suhdetta läheskään kaikkiin omistamiini vaatteisiin. Ehkä minunkin pitäisi siis alkaa kauppaamaan ihaniakin vaatteita pois oikeasti käyttöön tulevien tieltä, ainakin jos aion jatkaa kirppisshoppailua tähän tahtiin. Oikeastaan on kaksi vaihtoehtoa: lopettaa shoppailu kokonaan, tai jatkuvasti tehdä karsintaa toisesta päästä kaapin täydentyessä toisesta. Kumpikaan vaihtoehto ei tällä hetkellä oikein miellytä minua, mutta jompaan kumpaan olisi jossain vaiheessa pakko sopeutua.

Minusta olisi ihanaa, että muistaisin kaikki vaatteeni, ne olisivat hienosti esillä ja käytössä. Niitä olisi helppo huoltaa, eikä yksikään paljetti irtoaisi muiden mekkojen puristuksessa eikä yksikään yläosa unohtuisi pölyyntymään tovereidensa alle tukahdutettuna. Huolehtisin jokaisesta kuin ystävästä. Siksi minun on oikeastaan pakko luopua osasta. Heikkoina hetkinä alan kuitenkin haaveilla isosta vaatehuoneesta, jossa vaatteilla olisi optimaalinen 5 sentin henkarinväli, vaikka niitä olisi kuinka monta. Onneksi yleensä havahdun kuitenkin näiden haaveiden sairauteen. Enemmän tilaa vaatteille ei muuta ajan kulua eikä luo minulle enempää päiviä tai vartaloita niiden kaikkien pukemiseen. On nykyajan hömpötystä ja markkinavoimien aivopesun tulosta, että mielikuvissamme täyteen ahdettu iso vaatehuone sohvaryhmineen johtaa tyylikkyyteen. Tyylikkyys on kuitenkin sitä, että tietää, miten haluaa pukeutua, mitä omistaa ja sitten käyttää niitä vaatteita. Ihan vaan normaalisti. Empiiristen kokeiden perusteella en ole nimittäin vieläkään muuttunut tyylikkääksi hienoja vaatteita kaapeissa säilömällä.

On tietysti myös muita syitä vähentää kuin tyylikkyyden lisääntyminen. Itse en ole yhteen paikkaan tai elämäntilanteeseen jumiutuva henkilö, tai en ainakaan halua nähdä itseäni sellaisena. Elämäntilanteeni tulee joskus, luultavasti piankin, muuttumaan, ja siinä vaiheessa viisi kaappia omille roinille on suurella todennäköisyydellä aikamoista luksusta. Haaveet vanhasta asunnosta hyvällä sijainnilla tai ulkomaille muuttamisesta eivät vaan oikein tue suurta maallista omaisuutta. Jonain päivänä minusta myös aika jättää, eikä silloin paljon lohduta täydet kaapit. Ei oikeastaan ole siis mitään järkiperäistä syytä hamstrata. Koska hamstraamaan olen päätynyt, niin niitä tunneperäisiä onkin sitten varmaan muutama. Hyvin kummallista, sillä muuten tulen todella vähällä materialla toimeen ja minulle tuottaa nautintoa tyytyä vähään: jääkaapista käytössäni on yksi hylly ja keittiöstä yksi pienehkö kaappi. Oikeastaan ei ole yhtään minua ympäröidä itseäni materiavuorilla, mutta silti jostain syystä teen niin vaatteiden kohdalla.

Tilanne kärjistyy siihen, että näen painajaisia tästä kyseisestä aiheesta. Viime yönä mun olisi pitänyt sytyttää lapsuudenkotini palamaan, jotta saisin jonkun demonin pois päiviltä. Tämä olisi ollut ylläri aika merkittävää maailman pelastumisen kannalta, mutta sen sijaan keräilin itku kurkussa vaatteitani ja kenkiäni kaapeista, ja hoin itselleni: "Kyllä mä vielä tän pelastan, ei kai se demoni ihan vielä lähde lätkimään täältä." Sitten kannoin hartiat vääränä vaatekasseja ulos talosta ja itkin, kuin jotkut ikivanhat kirppiskengät jäi liekkien ruoaksi. :,,,,,(

Olisi tietenkin myös se mahdollisuus, että hyväksyisin omistamani vaatemäärät, mutta ne vaan ahdistavat minua niin paljon, ettei se oikein taida olla ratkaisu. Luopuminen on vaan nyt niin rankkaa, ja kaikki omakeksimäni keinot on jo käytetty, joten auttakaa hädässä ja vinkatkaa ihmeessä kommenttiboksiin, jos on jotain ideoita minimalistisemman elämäntavan saavuttamiseen tälläkin saralla.

Ps. En ottanut tässä tekstissä huomioon ekologista näkökulmaa, sillä omassa pukeutumisessani en koe sitä ongelmaksi lähes kaikkien vaatteideni ollessa kirpputorilta.

Oksetuslistalla tänään: "Ekologiset" bloggarit

Joo, tietysti on hyvä, että vihreät arvot on tapetilla. Kaikki julkisuus on asialle hyväksi, en sitä kiellä. Mutta onkohan nykyään vallalla käsitys, että jos promoaa vihreitä arvoja, niin saa omassa elämässään toimia ihan miten huvittaa?

Se on vaan musta aika helvetin irvokasta, että viikon shoppailulakkoon pystymättömät bloggarit pitävät ympäristöteemaviikkoja ja hihkuvat kun Dinskon uudessa kertakäyttötennarimallistossa on luomumateriaaleja ja vesipohjainen liimaus. Kyllä nyt kuulkaa kannattaa ostaa, kun sillä helposti tulee sitten nollattua se huono omatunto siitä jokalauantain nettikaupparundista. Nykyään on kierrättäjä ja ekologisten arvojen mukaan elävä henkilö, jos kippaa viikko sitten ostettuja Gina tricotin vaatteita Huuto.nettiin. Ja semiturhan elektroniikan hankintaa voi 'kätsysti' blogeissa perustella vaikka äitiydellä.

Että voisittekohan nyt ihmiset harkita jonkin sortin heräämistä. Nelliina blogissaan asiallisesti huomautti, että vaatteiden shoppailijaa syyllistetään herkemmin kuin vaikka himosisustajaa tai -autoilijaa. Sinänsä ihan totta, että ruoka, liikenne ja asuminen on ympäristölle kaikkein kuormittavimpia ihmisen toimia. Mutta kun se turha shoppailu on vähän helpompi lopettaa kuin esim. syöminen.

Niin, ja nimenomaa turha. Ette te tule niistä räteistänne onnellisiksi. Ja sanonpahan nyt vaan kun olen oman blogini tontilla, että te pilaatte maailman turhuudellanne ja voisitte vähän miettiä.

Huomenna sitten juttua siitä, että missä itselläni menee vikaan. :)

"The word pretty is unworthy of everything you will be"

Video siis sisältää slam-runoilijan Katie Makkain lausumassa runoaan "pretty". Alempana vielä runo kirjallisessa muodossa, tosin kehotan kaikkia katsomaan videon, sillä Makkain esiintyminen on todella voimakasta.

When I was just a little girl, I asked my mother, “What will I be? Will I be pretty? Will I be pretty? Will I be pretty? What comes next? Oh right, will I be rich?” Which is almost pretty depending on where you shop. And the pretty question infects from conception, passing blood and breath into cells. The word hangs from our mothers' hearts in a shrill fluorescent floodlight of worry.

“Will I be wanted? Worthy? Pretty?” But puberty left me this funhouse mirror dryad: teeth set at science fiction angles, crooked nose, face donkey-long and pox-marked where the hormones went finger-painting. My poor mother.

“How could this happen? You'll have porcelain skin as soon as we can see a dermatologist. You sucked your thumb. That's why your teeth look like that! You were hit in the face with a Frisbee when you were 6. Otherwise your nose would have been just fine!

“Don't worry. We'll get it fixed!” She would say, grasping my face, twisting it this way and that, as if it were a cabbage she might buy.

But this is not about her. Not her fault. She, too, was raised to believe the greatest asset she could bestow upon her awkward little girl was a marketable facade. By 16, I was pickled with ointments, medications, peroxides. Teeth corralled into steel prongs. Laying in a hospital bed, face packed with gauze, cushioning the brand new nose the surgeon had carved.

Belly gorged on 2 pints of my blood I had swallowed under anesthesia, and every convulsive twist of my gut like my body screaming at me from the inside out, “What did you let them do to you!”

All the while this never-ending chorus droning on and on, like the IV needle dripping liquid beauty into my blood. “Will I be pretty? Will I be pretty? Like my mother, unwrapping the gift wrap to reveal the bouquet of daughter her $10,000 bought her? Pretty? Pretty.”

And now, I have not seen my own face for 10 years. I have not seen my own face in 10 years, but this is not about me.

This is about the self-mutilating circus we have painted ourselves clowns in. About women who will prowl 30 stores in 6 malls to find the right cocktail dress, but haven't a clue where to find fulfillment or how wear joy, wandering through life shackled to a shopping bag, beneath those 2 pretty syllables.

About men wallowing on bar stools, drearily practicing attraction and everyone who will drift home tonight, crest-fallen because not enough strangers found you suitably fuckable.

This, this is about my own some-day daughter. When you approach me, already stung-stayed with insecurity, begging, “Mom, will I be pretty? Will I be pretty?” I will wipe that question from your mouth like cheap lipstick and answer, “No! The word pretty is unworthy of everything you will be, and no child of mine will be contained in five letters.

“You will be pretty intelligent, pretty creative, pretty amazing. But you, will never be merely 'pretty'.”

Kirjoitettu muoto löytyi täältä.

Täällä blogissa haluamme kyseenalaistaa sekä ne tiukat muotit mitkä muotimaailmassa kauneudelle ollaan asetettu, että sen käsityksen, että "kauneus" on jotain mihin muodilla pitäisi edes pyrkiä. Väitteessä "leveälantioisten tulee välttää lantiolle asettuvia vöitä, sillä ne korostavat vikaa", ei ole ongelmana vain oletus, että leveälantioisuus olisi jotenkin epäviehättävää ja sitä pitäisi peitellä, vaan myös se, että ihmisen edes pitäisi pyrkiä "hyvännäköisyyteen".

Nätteys on minulle juuri tuota pyrkimystä yhteiskunnan säätelemään hyvännäköisyyteen. Se sana on alkanut soida korvissani inhottavasti. Se tuntuu kaikuvan sosiaalisen paineen edessä alistumista, keskinkertaisuutta ja puhdasta pintaa. Se on vastenmielistä. Se on estetiikkaa, joka rakentuu kauneuskäsityksille ja arvoille, joita vihaan ja halveksin. Se ei ole kauneutta, vaan kauneutta valmiiksipureskeltuna ja pakattuna. Nätti on juuri se sana, jolla tyhmät läheiset kiusaavat minua ja joka vainoaa minua lähes aina avatessani lehden tai tv:n. Nätti on termi millä yritetään houkutella minua mukautumaan muotteihin, jotka koen kieroutuneiksi ja epäterveiksi.

Toivoisin, että yhteiskunta voisi jo sanoutua irti nätteydestä. Toivoisin ihmisten tajuavan, että nätteyteen ei tarvitse tyytyä.

Paskasta mediasta

Jostain syystä ihmiset, eivät tykkää kun mediaa kritisoidaan.

Usein, kun puhutaan median vaikutuksesta ulkonäköpaineisiin, joku älypää tulee ja sanoo: "hei, lehtienkin ptiää myydä, ei ne voi sille mitään mitä ne kirjoittaa". Se on täyttä paskanjauhantaa. Miten niin lehdet eivät voi sille mitään? Totta helvetissä ne voivat! Lehdet voivat ihan hyvin päättää olevansa julkaisematta kulutus- ja muotikritiikitöntä paskaa. En yhtään ymmärrä mikä himo niin monella on kokea sympatiaa yhtiöitä kohtaan, jotka julkaisevat ihmisten itsetuntoa romuttavia valheita tienatakseen yhtiöiltä, jotka sitten hyödyntävät ihmisten huonoja itsetuntoja myydäkseen tuotteitaan. Lehtiin liitetään lisäksi käsitys journalistisesta etiikasta ja totuudesta, mikä tekee kusetuksen tajuamisen entistä vaikeammaksi.

Se on toki totta, etteivät ne ole pelkät naisten lehdet mitkä luovat paineita. Ne ovat fuckin' kaikki lehdet. Iltalehdissä poseerailee tähtityttöjä ja missejä ja muita puoljulkkiksia otsikoilla "x:n seksikäs laihdutuksen lopputulos: vihdoin olen kaunis" jne. Hesarikaan ei ole paljon parempi, eivät ne ainakaan keskity ulkonäkönormiston kriittiseen tarkasteluun. Ja lehtien lisäksi tv-ohjelmat, joissa ei vuosiin ole näytellyt kokoa 36-isompaa tai kasvonpiirteiltään epätraditionaalista naista. Jos isompikokoisia naisia sattumalta eksyy ruudulle, on kyseessä todennäköisesti laihdutusohjelma, missä läskistä aiotaan muokata "kaunotar", joko leikkauksin tai dieetein. Blogimaailmassakin pienikokoiset bloggarit "humoristisesti" haukkuvat koon 36 takapuoliaan lentokentiksi.

Toinen virheellinen näkökulma on se, että haitallista mediaa voisi vain olla kuluttamatta ja ongelma haihtuisi. Media on kaikkialla ympärillämme ja se vaikuttaa meihin kaikkiin. Vain mökkiin eristäytymällä (ilman radiota, tv:tä, nettiä, lehtiä, kirjoja ja muita (medialle altistuneita) ihmisiä) voisi yrittää välttyä sen vaikutukselta. Onnee vaan sille loppuelämälle.

Huom! En nyt siis sano, että ihmiset eivät voi mitään ajatuksilleen ja, että kritiikkiä ei voisi opetella. Mutta mistä sitä oppisi? Missä tarjotaan vaihtoehtoinen näkemys? Muutamia hyviä blogeja löytyy, mutta niidenkin löytyminen on ollut joko järjettömän etsinnän tai täydellisen sattuman lopputulosta ja lehdistä en itse ole ainakaan onnistunut löytämään vielä yhtään julkaisua, jonka kokisin itselleni täysin terveeksi luettavaksi. Monissa lehdissä on jo hyviä artikkeleita ulkonäköpaineista jne., mutta niitä ympäröi sellainen kasa roskaa, että huono sisältö päihittää hyvän. Kriittinen lähestymistapa teksteihinkin tulee yleensä opittua vasta teininä, missä vaiheessa aivot ovat imeneet itseensä jo aika määrän harhaluuloja. Itsekin joudun kamppailemaan päivittäin niitä harhaluuloja ulkönäöstä ja kauneudesta, joita minulle on pakkosyötetty lapsesta asti ja pakkosyötetään jatkuvasti lisää.

On ihan älyttömän turhauttavaa törmätä näkemyksiin siitä, että olisi helppoa viskata ulkönäköpaineet helvettiin ja ihminen omaa typeryyttään uskoo mitä lehdissä kirjoitetaan, kun itse taistelee jatkuvasti löytääkseen edes muutaman tv-sarjan ja elokuva, missä epästereotyyppisen näköisiä ihmisiä esitetään positiivisessa valossa. Vaikka järkeni ja kritiikkini sanookin, ettei esim. lihavuudessa ole mitään pahaa, on aika saatanan vaikeaa uskoa sitä, kun kaikkialla ympärilläsi ainoat asiat mitkä yhdistetään lihavuuteen ovat rumuus, laiskuus ja typeryys. Media ei ole vain reflektio kulttuurista, se on myös sen ylläpitäjä. Media vaikuttaa ihmisiin ja ihmiset omaksuvat sieltä asioita. Vaikka itse olisin kuinka kriittinen, ei olisi helppoa uskoa lihavuuden neutraalisuuteen, jos kaikki muut uskovat toisin.

Tiedän, etten voi määrätä siitä mitä lehtii kirjoitetaan, mutta totta helvetissä saan kritisoida niiden sisältöä ja kritisoida sitä, että lehdet julkaisevat vahingollista materiaalia (80% naisista arvio ulkonäöstään huononi 30 min. muotilehteä luettuaan huolimatta koehenkilön lehteä edeltävästä arviosta ulkonäöstään).

Jean Paul Gaultier ja ihania naisia

Uutinen lyhyesti: Jean Paul Gaultier otti malleikseen kevät/kesä2011 -runwayshow:hunsa julki-lesbon ja lihavan Beth Ditton sekä "plus-kokoisen" supermallin Crystal Rennin.



Mitä rakastan eniten tässä jutussa on se, että Jean Paul Gaultier valitsi jopa kaksi eri kokoista normi-mallia isompaa naista kantamaan vaatteitaan. Vaikka olisihan heitä useampiakin voinut olla... Silti jo kolmen eri vartalonmallin pukeminen ja esitteleminen on suht harvinaista ja iloitsen siitä.

Päivän sitaateiksi valikoituvatkin:

"What counts is personality, there is not just the one form of stereotyped beauty," Jean Paul Gaultier

“It’s really interesting to me that people will look at a thin person and go, ‘That’s a healthy person’. I want to go, ‘Come open my refrigerator and look and then let’s talk about what you think is so bad’. To be thin and to stay really thin, sometimes…some people literally do coke all the time. Some people smoke cigarettes instead of eating. That’s crazy. But that’s ‘okay’ because you look healthier.” Beth Ditto

Kauneuden ei ole pakko olla joko tai, kaikenlaiset muodot ja piirteet mahtuvat samalle lavalle. Ja laihuus ja terveys eivät ole synonyymeja.

Aiheesta oltiin kirjoitettu myös More To Love:issa, mistä löytyy lisää kuvia ja videota.

ps. Rakastan malliston David-Bowie-glam-rock-androgynia meininkiä!







Huomattavia yhdennäköisyyksiä eikö?

Miksi ihminen ostaa paskaa?

Ulkolinja: Myrkkyä halvalla

Tätä katsoessa pysähdyin miettimään, kuinka suuri osa vaatteistani onkaan halpaketjuista. Ehdottomasti suurin osa. Halpaketjuissa on tullut shoppailtua aika lailla elämän aikana ja monet kirppis-ostoksenikin ovat alkujaan hankittu halpiksista.

Tämän loputtua mietin, vaikuttaako tämä minuun. Alanko oikeasti ostaa vain tuotteita, joiden alkuperästä ja turvallisuudesta voin olla aivan varma? En tiedä. On hullua, miten monta dokumenttia vaateteollisuuden epäeettisyydestä olen katsonut, miten monia artikkeleja lukenut, ja silti jatkan kuin ennenkin. Vaikka tiedän kaiken minkä tiedän ja välitän aiheesta niin paljon, miksi en kykene konkreettisesti muuttamaan omaa käytöstäni? Miksi silti kiertelen henkkamaukkaa ja hiplailen noita myrkytettyjä, ihmisten kärsimyksestä koottuja, merkityksettömiä paska-vaatteita?

Ei voi tajuta. :/

Potentiaalisia vastauksia otetaan vastaan!

H&M Home - silkkaa järjettömyyttä

Olen aiemminkin kritisoinut halpaketjuja, ja niiden glorifiointia muodin "demokratisoijina". Okei, joskus 70-luvulla homma on ollut ehkä suunnilleen hanskassa vielä, ja halpaketjut ovat mahdollistaneet sen, että köyhemmätkin ovat saaneet joitakin hienoja vaatteita päällensä. Nyt tilanne on kuitenkin ennemminkin se, että köyhäkin voi ostaa mitä tahansa ja jos sattuu olemaan sekä rikkaampi eikä myöskään ajattele juuri mitään, voi uuden asukokonaisuuden ostaa vaikka joka viikko.

Nyt sama ilmiö on siirtymässä kodin sisustukseen. En voi muuta kuin kauhulla katsoa tätä, miten nyt kodintekstiilienkin käyttöikä vähenee ja kodin ilmettä halutaan vaihtaa useammin. Eikö jo IKEA olisi jo riittänyt turvaamaan tätä kertakäyttötekstiilien ja -huonekalujen tarvetta?

Pakko ihmetellä, että eikö tässä maailmassa saa olla ikinä mitään pysyvää. Sen jotenkin ymmärtää, että pukeutumisen saralla haluaa kokeilla jotain uutta välillä, mutta eivätkö huonekalut ja kodintekstiilit ole sellaisia, että niiden kanssa eletään? Eikä niin, että olohuone vaihtaa väriä kerran vuodessa ja makuuhuoneessa on uudet lakanat kerran kuukaudessa. Vanha huonekalu alkaa istua asuntoon ihan niin kuin vanha vaatekin alkaa istua vartaloon, jos ne vaan ovat hyvin tehtyjä. Kohta kirpputorit ovat sen sijaan täynnä nyppyyntyneiden trikootoppien lisäksi nyppyyntyneitä koristetyynyjä ja sydänpussilakanoita.

En ymmärrä, miten esteetikoiksi, muodinharrastajiksi ja sisustamisesta kiinnostuneiksi itseään nimittävät henkilöt voivat juosta näiden kertakäyttöesineiden perässä. Onko kaikki ihan oikeasti pakko saada heti ja just nyt, kun ei voi ikinä nähdä vaivaa jonkun oikeasti kauniin esineen eteen: joko odottaa sitä oikeaa tai sitten maksaa vähän enemmän. Miten kauneudesta kiinnostuneiden ihmisten maailmassa on tilaa paskoille materiaaleille, kiertäville saumoille ja turhanpäiväiselle rihkamalle?

Kutsukaa tiukkapipoksi, mutta kertakäyttökoti - tämä on jo kaiken huippu.

Fantasioista

Nyt on käynyt niin, että vaikka aluksi kuvittelin, että vaikeinta muoti-blogaamisessa olisi jaksaa ja muistaa kuvata asut, onkin itse asiassa niin, että niiden postaamisen jaksaminen ja muistaminen onkin ollut vielä vaikeampaa. Toki moni hienokin asu on jäänyt kuvaamatta, mutta tällä hetkellä kovalevyni on täynnä blogaamattomia asuja. Monet hyvin hyvin kauan aikaa sitten kuvaamiani (vanhimmat viime kesältä, kun tämä blogi aloitettiin).

Vaikka alun perinkin osallistumisen tähän blogiin lähti enemmän halusta ruotia muotimaailman negatiivisempia sivuilmiöitä, kuten ulkonäkö-paineita ja epäekologisuutta, olen kuitenkin innostunut pukeutumisesta ja koen myös halua esitellä muotimaailman (johon liitän nyt blogit) kuvamaailmasta eroavaa omaa kehomalliani. Koen nimittäin, että olisi äärettömän tärkeää nähdä kaikenkokoisia ihmisiä kulkemassa ispiroivissa vaatteissa ja elämässä siinä muodin luomassa fantasiassa.



Itse koen äärettömän surulliseksi sen, että kuvittellessani itseäni jossain asussa huomaan usein, että se vartalo siinä asussa ei ole minun omani. Se on pitkä, hoikka ja pienirintainen, siis mallin vartalo. Se vartalo, mikä kantaa kaikkia vaatteita, kaikissa eri tyyleissä, aina. Se vartalo, joka pääsee elämään sitä fantasiaa. Tuntuu, ettei minun kehollani ole mitään asiaa näyttää tyylikkäältä tai hyvältä. Minun kehoani ei ole olemassa noissa ihmemaissa, eli siis minulla ei ole asiaa niihin.



Tämä on melkoisen merkittävä seikka asuja suunnitellessa. Koen usein, että ihmiset pukevat itsensä omaan fantasia-maailmaansa. Vaatteillaan ihmiset tuntuvat pyrkivän luomaan tätä maailmaa, ne toimivat ikäänkuin oman kosketettavana ja todellisena siteenä muun maailman ja oman henkisen maailman välillä. Minusta tuntuu, että minulla ja kehollani ei olee asiaa omaan maailmaan, omaan fantasiaan, sillä tosiaan se vaatteiden side tähän fantasiaan ei ole olemassa minun keholleni. En osaa sijoittaa kehoani näihin fantasia-maailmoihin. En tiedä miten kehoni reagoisi näissä maailmoissa, miten se olisi olemassa niissä, miltä minä näyttäisin niissä. Se fantasioiden kuvamaailma ei tunnista minun kehoani ja ne unelmoimieni maailmojen vaatteet näyttävät päälläni erilaisilta, oudoilta.



Mielestäni muotimaailmakin häviää todella paljon, luodessaan fantasioitaan vain yhdellä kehotyypillä.

Joten siis, palatakseni alun aiheeseen: koen tärkeäksi ja haluan postata ottamiani asukuvia, vaikka ne eivät olekään välttämättä kovin taidokkaasti otettuja, tai lähetä mielikuvitusta lentoon, sillä koen, että ne joka tapauksessa toimivat ainakin muistutuksena muunkinlaisten kehojen olemassaolosta*. Eli siis lyhyesti: tulen tänne postailemaan lähiaikoina melko paljon vanhaakin kuvamateriaalia, älkää antako kuvien iän häiritä :D

* Tiedän, on olemassa kehoja ja piirteitä, jotka ovat vielä ali-edustetumpia muotilehtien sivuilla kuin omani (esim. rankasti ylipainoset/todella isot kehot, ja myöskin esim. tumma iho), mutta aliedustettu koen olevani minäkin ja uskon, että variaatiota muotilehtien yleisestö kuvamaailmasta ei voi olla liian vähän.

Terveiset pukuompelijalta!

Vaatteidenostovimmanvähennysprojektini (yhdyssanaennätys) vei minut myös pukuompelijan pakeille. Vein sinne tämän joskus 2007 Roomasta ostetun mekon muokattavaksi, ja yhden hameen ja yhdet housut pienennettäväksi laihtumisen takia.

Tämä kuva on jostain helmi-maaliskuulta, tukkakin sopii kasarimekkoon kun se on ihan kuin Matti Nykäsellä. En pystynyt luopumaan tästä mekosta ihanan kankaan vuoksi. Olin päättänyt, että vaatteet, joita en käytä menevät kierrätykseen tai sitten muokkautan niistä käyttökelpoisia.









Tällainen siitä sitten tuli. :) Ja sanottakoon, että sain koko satsin naurettavan halvalla.

Mutta ikävimpiin asioihin. Ne miltei yhtä kokoa pienennetyt housut on taas liian suuret, siksi en niistä nyt edes laita kuvaa. Ja kahdessa viimeisessä kuvassa olen omasta mielestäni aika huonokuntoisen näköinen. Nyt on pakko ottaa massaa. Pakko ottaa vaikka kuinka pelottaisi. Joku muutama kilo. Tietysti se on varmaan nykyajan standardeilla hienoa, että vyötärö on samanlevyinen kuin pää, mutta musta tää ei ole mitenkään kovin ok. Varsinkin, kun peiliin katsoessa näkymä tuntuu joltain ihan muulta. :(

Vihan olemus

Kirjoitan teille nyt hyvin henkilökohtaisesta asiasta. Kyseinen asia leimaa tällä hetkellä juuri minun elämääni raadollisemmin kuin moneen vuoteen, mutta oikeastaan on kyse ilmiöstä joka koskettaa enemmän tai vähemmän jokaista.

Itse kiinnostuin pukeutumisesta harrastuksena lukion toisella luokalla. Olin silloin rämpinyt aika klassisessa syömishäiriöisessä olotilassa useamman vuoden. Elämässäni alkoi olla toki valoa muullakin tavoin, mutta pukeutuminen hyvältä tuntuvalla tavalla antoi voimaa kestää senttien lisääntyminen ja vieras, vähän pyöreämpi ulkomuoto. Löytäessäni tavan pukeutua itselleni sopivasti tuntui, että vartaloni ei sittenkään ollut täysin epäonnistunut. Löysin asioita, joissa näytin hyvältä ja jotka jopa vartaloni itsessään sai näyttämään vielä paremmalta.

Level kakkoselle päästiin, kun pystyin irtautumaan pelkästään niiden vaatteiden käyttämisestä, joissa näytin mahdollisimman hyvältä (laihalta). Kerrottakoon niille, ketkä eivät ole tällaista kokeilleet, että se prosessi on aika vaikea toteuttaa ulkoa päin tulevan kritiikin takia. Vaikka kyse on ihan normaaleista istuvuuden ja imartelevuuden heittelyistä, arvostelua tulee. Ja sitä tulee paljon.

Samaan aikaan muotilehdet alkoivat tuntua riittämättömiltä. Kyllästyin siihen, että on vain yksi vartalonmalli, joka on absoluuttisen oikea, virheetön ja ylhäältä käsin määritelty, jota sitten pitäisi palvoa ja tavoitella kuin mitäkin epäjumalaa. Aloin herätä siihen ajattelutapaan, että tämä ei ole se naisen malli, jota minä haluan ainoana oikeana ylläpitää, eikä tämä se epätodellisuus, jossa haluan elää.

Kuin vastauksena kysymyksiini syntyivät muotiblogit ja mielestäni siinä oli kyse todellisesta muodin demokratisoitumisesta. Enää villityksiä ei määritellyt pelkästään kaupallinen jossain kaukana vaikuttava taho, vaan tavallisilla, tiedostavilla ihmisillä oli mahdollisuus ilmaista itseään ja jopa vaikuttaa esteettisiin virtauksiin. Edes halpaketjujen väitetty muodin demokratisoiminen ei mielestäni ole mitään tämän rinnalla.

Hetken aikaa kaikki olikin hyvin. Klikkailin itseni mitä erilaisimpiin blogeihin, joita pitivät normaalit, tiedostavat, kauniit ja tyylikkäät ihmiset. Vartaloiden kirjo helpotti oloa, vaikka kokoskaala painottuikin alkupään numeroihin. Mutta ilmeisesti kaikki tässä maailmassa myrkyttyy jossain vaiheessa. Yksi bloggari kuihtuu kuihtumistaan, toinen rienaa itseään "huumorimielessä", kolmas kommentoi kommenttiboksiin että pitää ensimmäistä thinspirationina, postaukset täyttyvät itsevihantäyteisestä nurinasta...

Ja kun tästä huomauttaa, on itse hullu, syömishäiriöinen nipottaja. Käytöstä perustellaan erikoisella huumorintajulla, sillä, että jokaisella on epävarmuuksien aiheita tai henkilökohtaisella suosikillani: "Mua ei tarvi aina ottaa ihan vakavasti. :)"

Sillä, että henkilö kirjoittaa tällaisia asioita omaan blogiinsa tai kommentoi tätä kulttuuria ruokkivalla tavalla toisten blogeihin on varmastikin joku syy. Kaikilla on toki epävarmuustekijöitä ulkonäössään ainakin joskus. Sen voi kuitenkin valita, mitä itsestään kertoo julkisella foorumilla, varsinkin kun lukijakunta on aika varmasti sellaista, joka on sattunut paikalle nimenomaa imemään vaikutteita. Välillä blogien kommenttiboksit alkavat epäilyttävästi kuulostaa ala-asteen pukukopilta. "Ei kun ihan oikeasti, sä olet meistä kaikista ihanin ja laihin." Tämänkö bloggarit haluavat kuulla? Ovatko he niin oman itseinhonsa vallassa, etteivät enää pysty normaaliin kommunikaatioon? Ala-asteen pukukopin lisäksi keskustelu muistuttaa itseäni myös toisesta asiasta, ja se asia on pro-ana-sivustot. Käykääpä huviksenne vilkuilemassa.* Sisältö on sama, vain paketti vaihtuu.

Kysymys kuuluu: kun otetaan tiedostava ihminen, ja suht rajattomat mahdollisuudet vaikuttaa, miksi suurin osa valitsee tien, joka tukee sairasta ja yleisesti vallitsevaa ajattelutapaa? Onko se heikkoutta uskaltaa olla erilainen, uskaltaa olla jotain muuta kuin valmiiksi määriteltyä? Haluammeko me katsoa kuvia bloggareista, joiden hartiat jännittyvät kivuliaan näköisesti vatsan sisään vetämisen takia, jotka venkoilevat kuin sairauskohtauksen vallassa löytääkseen sen kaikista pienentävimmän asennon? Seisomassa vyö kiristettynä kolme pykälää kireämmälle kuin mitä sitä oikeasti pidetään, kasvot vääntyneenä keskittyneeseen ilmeeseen, joka janoaa hyväksyntää. Istumassa sängyllä "ilman meikkiä" "just heränneenä" tarkasti harkitulla kiemuralla. Jostain ehkä näkyy vyötärölle kiristetyn korsetin reunaa, mutta siitä ei tietenkään ole mainintaa. Ei myöskään blurrista meikittömissä kuvissa, sillä pensselin jälki näkyy onneksi vain harvoilla tietokoneilla.

Demokratia ei siis taaskaan toiminut vaikka kuinka sitä toivoisi. Ja tällä hetkellä minä istun kotona ja haluan heittää kaikki vaatteeni roskikseen, lakata syömästä ja kadota maan päältä. Olen huonommassa kunnossa mieleltäni kuin pitkään aikaan.** Tähän te voitte tietysti heittää sen kortin, että minä olen sairas ja siksi reagoin asiaan voimakkaammin kuin syytä olisi. Mutta minä tiedän, että käytös, josta kirjoitin juontaa samasta asiasta kuin oma tilanteeni. Nimittäin siitä, että te vihaatte itseänne. Vaikka teillä ei olisi sairautta, viha määrittää teidän tekemisiänne ja puhuu teidän suullanne. Ja voin kertoa teille, että vihan tie on kivinen tie, eikä se tee kenestäkään kauniimpaa, hyväksytympää tai parempaa. Viha voi ainoastaan rumentaa, latistaa ja yksinkertaistaa ihmistä, rikkoa elämänkokoisia asioita, eikä edes miljoona "Sä olet niin laiha!" kommenttia korjaa sitä tuhoa mitä viha saa aikaiseksi. Todellinen kauneus ei kasva maailmassa, jossa ei ole tilaa koon 36 takamukselle.



Haluaisin, että te, jotka tunnistatte tekstistä itsenne, kertoisitte missä on syy käytökseenne. Missä kohtaa kaikki meni pieleen?

Ainiin, ja mut saa ottaa sitten ihan vakavasti. <3<3<3 :------)))





* No joo, en mä oikeasti suosittele kenellekään.
**Toim. Huom.
Kirjoittajan tilaan on toki vaikuttanut moni muukin asia kuin muotiblogit.

Tämä postaus on oodi järkevyydelleni

Moi Virpi (ja te muut myös)! Kuten tiedätkin, minulla on tapana poiketa Uffilla aina heti euron päivien jälkeen, kun uusi mallisto on saapunut. Ja se päivähän oli viime maanantaina. Olen itseasiassa miettinyt lähiaikoina, tukeako sitä lafkaa vai ei erinäisten syiden takia, mm. hintojen ylettömän nousun ja hyväntekeväisyysepäselvyyksien takia. Mutta puhuttiin asiasta äidin kanssa, ja se sanoi hyvin: "Uff on mieletön järjestelmä, joka saavuttaa kaikki suomalaiset. Kuka tahansa voi käydä heittämässä vaatteet lähimpään laatikkoon roskiksen sijasta. Se on mieletön koneisto kaikkine kuljetuksineen ja oikea ympäristöteko. Jos siitä saadulla tuotolla pari hippiä bailaa ja joku osa menee hyväntekeväisyyteen, niin hyvä." Olen samaa mieltä! Ajatelkaa, minkä määrän jätettä joku Uff poistaa kaatopaikoilta. Mahtavaa. :)

No sitten saaliiseen. Ostin tietenkin käytännöllisiä ja yhdisteltäviä yläosia, lämpimiä neuleita, sekä hyviä arkihameita, joissa voi soittaa pianoa.




Joo joo, näin kävi!





.......NOT!

On muuten todella vaikea käydä kaupoissa oikeasti etsimässä jotain, kun etsimäänsä ei ikinä löydä, mutta kaikkea muuta sitäkin enemmän. Kun olen löytänyt sen mustan kaipailemani yläosan, olen varmaan jo hautautunut kukkamekkovuoreen. En halua edes ajatella, miltä vaatekaappini näyttää sinä päivänä, kun ensimmäinen lämmin+hyvännäköinen neule astuu kuvioihin.

Mutta jorinat sikseen. Nyt on ollut niin paska viikko, että kelpaa esitellä näitä kaunokaisia. <3 Kuvat on muuten meikittömiä hahhahhaaa realismit peliin ja silleen.

Ensimmäisenä tämä söpö kesähaalari. Myös selkä on avoin sillä tavalla v-kaula-aukkomaisesti. Ihanat napit edessä, ja sivuilla on sellaset liehukkeet, joilla tuo sidotaan taakse niin, että istuu vyötäröltä.
Laitoin kaksi kuvaa kun molemmat on niin kivoja. Tarkoitus olisi lyhentää lahkeet, koska noi on jotenkin vähän höntit, mutta mä oon taas niin paniikissa tän vaatteisiin kajoamisen kanssa, että en ole saanut mitään aikaiseksi. Jos olisin, niin käyttäisin tätä jo nyt harmaiden sukkahousujen, helmien ja kirkkaanpunaisen huulipunan kanssa.





No kukkamekkoja ei voi ikinä olla liikaa.... Eihän? No, tämä nyt ainakin lyhenee. Mutta tämä on sellainen ihan erilainen, kevyt ohut läpinäkyvä kesämekko. Sitten punaisten korkkareiden ja paljaiden säärien kanssa! Kuva ei tee tälle kyllä oikeutta, mutta oikeasti tämä on hieno.



Tämän farkkuhameen ostin, koska olen haaveillut jonkinlaisesta pönötysfarkkuhameesta bisnestyyliin, joten sitten päädyin sovittamaan tätä, vaikkei tämä ole ehkä ihan sitä mitä hain. Ja sitten ostin tämän, koska näytin mielestäni kivan hedelmälliseltä tässä. Ajattelin, että musta olkaimeton toppi ja punaiset huulet tekevät hauskan iltakokonaisuuden. Tämä on sitäpaitsi vähän erilainen kuin vaatteeni yleensä. Kuva myös takaa, koska nuo taskut ovat ehkä mataluuden lisäksi niitä asioita, jotka tässä häiritsevät. Ostin tämän tosiaan aika kokeiluluontoisesti, mutta laitoinkin sen jo tänään päälleni. Ja tämän kanssa kyllä voi yhdistää oikeastaan mitä tahansa. Monikäyttöinen todella. :)





Viimeiseksi paras. Harkitsin pitkään tämän hankkimista, koska minulla ihan aikuisten oikeasti on liikaa halpoja villakangastakkeja. Tämä alunperis Ellokselta peräisin takki oli kuitenkin sitten pakko ostaa, koska

1. Kalus on mahtava, sillä tästä saa joko modernin tai klassisen
2. Minulla ei ole oikein mitään modernia tällaista, jossa on volyymiä
3. Mielestäni tämä vöineen imartelee vartaloa, mitä yksikään talvitakkini ei tee.





Voitte uskoa, että alkoi verenpaine kasvaa samaa tahtia, kuin vaateröykkiö käsivarrella. Kanta-asiakasalennuksen jälkeen koko satsille jäi kuitenkin onneksi hintaa vain 55 euroa. Se oli helpotus, sillä olen tehnyt Uffilla parikin kertaa sadan euron reissun.

Loppukaneetiksi voisi sanoa, että nyt on shoppailtu, jossain vaiheessa vois alkaa myös pukeutua. :/

Ainiin ja ps. mun huoneessa tuoksuu kirppikseltä. Hahhahhaa. Vähän häiritsevää ehkä välillä?

Verta, hikeä ja t-paitoja

Minäkin olen seuraillut tätä Hannan jo kerran mainitsemaa sarjaa. Nyt on kaikki jaksot tullut nähtyä ja Hannan sanoin "Törky huono omatunto kyl tuli joistain vaatteista".

Sarjassa siis seurataan miten 6 brittinuorta lähetetään Intiaan vaateteollisuuden eri tasoille ja seurataan miten tämä vaikuttaa nuorten käsityksiin muodista ja kuluttamisesta. Ensimmäisessä jaksossa nuoret työskentelevät suht hienossa valvotussa tehtaassa, toisessa jaksossa mennään pieneen sweatshoppiin, kolmannessa mennään poimimaan puuvillaa ja neljännessä mennään slummiin sekä saadaan tietää lapsityöläisistä. Nuorten alussa esittämiä mielipiteitä ovat esim. "en välitä tekeekö vaatteeni 3- vai 50-vuotias", "on oma vika, jos elää köyhyydessä", "rakastan käyttää vaatetta vain kerran ja heittää sen sitten pois" sekä ehkäpä oma lempparini "Intia on niin kaukana... En oikeastaan ajattele mitään".

Lähtökohta on mielestäni ainakin erittäin mielenkiintoinen, on kuitenkin eri asia kuunnella saarnausta, kuin nähdä asiat omin silmin. Suurin osa dokumentistä taitaa koostua nuroten valittelusta siitä miten on inhottavaa ja likaista ja rankkaa, mutta valituksen välissä tulee kyllä ihan mielenkiintoisia ja järkyttäviäkin faktoja esille. Esim. miten vain yksi tehdas tuottaa n. 10 000 vaatetta päivässä Isoon-Britanniaan. Tarvitsemmeko me oikeasti tuollaista määrä vaatteita päivittäin??? Lisäksi 4. jakson entiset lapsityöläiset kertovat aika järkyttäviä juttuja siitä miten heitä on pahoinpidelty työnantajien toimesta.

Valitettavasti dokumentti ei kuitenkaan kauhean syvällisesti jää tutkimaan vaihtoehtoja vaateteollisuuden nykytilanteelle, eli katsomisesta jää vähän tyhjä fiilis. Elämään jäi vähän sellainen ajatus, että mitään ei oikein voi tehdä intialaisen työväen eteen. Halpis-vaatteiden ostamista puolustellaan harmittavan usein sellaisella ajatusmallilla, että sentään niillä työläisillä on jotain duunia ja jos me kaikki länsimaiset ihmiset lopettaisimme halpisliikkeissä shoppailun, joutuisivat intialaiset työttömiksi ja kuolisivat nälkään. Tämä sattuu olemaan yksi inhokki-perusteluistani, sillä se jotenkin korottaa aivottomat shoppailijat joiksikin köyhien työläisten pelastajiksi. Lisäksi se ei ota huomioon mahdollisuutta, että ihmiset maksaisivat vaatteestaan vähän enemmän ja työläiset saisivat enemmän palkkaa. Ajatushan on siinä, että sen sijaan että ostaisi 5 euron paidan halpis-työvoimaa käyttävästä liikkeestä, jolloin intialainen työläinen saa n. 0,50 euroa, ostaakin 10 euron paidan joltain reilun kaupan säädöksiä noudattavalta yhtiöltä ja intialainen työläinen saa 2 euroa (tai ainakin enemmän kuin halpis-työläinen...). Jos ihminen tarvitsee paidan on se joka tapauksessa ostettava, ja sillä ihan oikeasti on väliä mistä sen ostaa. Ja mitä enemmän kysyntää reilulla muodilla on sitä enemmän sitä aletaan tuottamaan, eli sitä useampi työläinen voi tienata elantonsa turvallisessa työympäristössä ja kunnollisissa oloissa.

Huomasin kyllä miten oma haluttomuuteni shoppailla epäeettisissä liikkeissä kasvoi sarjan katsomisen myötä. Vaikka kuinka on ollut tietoinen siitä, mitä kaikkia kauheuksia halpis-liikkeissä puuhaillaan, ei vain ole halunnut uskoa sitä. Ei haluaisi uskoa, että ihmiset oman vaurastumisensa tähden olisivat niin valmiita käyttämään toisia hyväksi. Ei haluaisi uskoa, että yritykset, joissa luodaan niin kauniita vaatteita voisivat toimia niin väärin. Pikku hiljaa alkaa kyllä olla pakko uskoa.

Tässä vielä linkkiä jaksoihin. Ja huom! ekaa jaksoa näytetään enää 1 päivä, joten kannattaa kiirehtiä kattomisen kanssa!

Huolenaiheita

Huolenaihe numero 1
Näin tänään pätkän Yleltä tullutta dokumenttiohjelmaa, jossa kuusi muotihullua brittinuorta lähetetään Intiaan tutustumaan ja työskentelemään niihin oloihin, joissa heidän vaatteensa tehdään. Ei voi muuta sanoa, kuin että kirppismielipiteeni tulevat koko ajan varmemmiksi ja varmemmiksi. Ohjelma oli jotain sanoinkuvaamattoman hirveää. En oikein edes tiedä, että mitä sanoisin. Se huolettomuus, millä tavaraa kahmitaan nyt esimerkiksi bloggareiden keskuudessa, on jotain aivan hirveää. Että me saadaan ostaa asioita vain siksi, että huvittaa, ja joku on raatanut niska limassa sen esineen eteen. Kuulostaa ehkä kuluneelta, mutta tämä on oikeasti ihan hirveää. Katsokaa oikeasti tämä dokumentti, varsinkin te - sori vaan nyt ilmaisu - aivottomat shoppailijat blogimaailmassa. Dokumentti nähtävissä täällä.

Huolenaihe numero 2
Mä haluan jonkinlaiset hiukset! Mieluiten punaiset ja sellaset, missä ois joku muoto. No saanko? Ainiin venaas, en.

Mutta piristykseksi päivänasu. Mekko on Yesterdaysta Tampereelta joululomalla ostettu fiftarimekko, neule Mangon ja saappaat Bianco.

Ralph Lauren mitä helvettiä???

Valitettavaa mutta totta on se, että muotikuvien photoshoppaus on nykyään arkipäivää. Eikä mitään siinä, jos valotusta tai sävyjä halutaan jälkepäin korjailla, siitä vain, mutta sitä en tule ikinä ymmärtämään miksi kuvien mallien kehoa ja kasvoja on pakko muokkailla niin paljon, että ihmistä tuskin edes tunnistaa itsekseen käsittelyn jälkeen. Tai miksi jo valmiiksi todella hoikat mallit on saatava vielä laihemman näköiseksi. Tässä Ralph Lauren näyttää aika hienoa esimerkkiä totaalisesta failaamisesta:



Näissä kuvissa mallien mittasuhteet alkavat jo näyttää suhteellisen epäinhimillisiltä.



Ja myöhemmin kyseinen mallihan sitten erotettíin, koska hän oli liian lihava... Ihan oikeasti tossa vaiheessa voisi alkaa miettiä, josko vika oliskin siinä, että Ralph Laurenin suunnittelemat vaatteet ois liian pieniä. Koska ei siitä ihmisruumiista loputtomasti voi pois ottaa.

Ja tosiaan mikä minusta on ikuisesti yhtä surullista on se, että tälläkin suunnittelijalla on pestissään vaikka kuinka monta ihmistä hoitamassa mainoksia, ja mainokset muotialalla otetaan yleensä aika vakavasti. Eli ties kuinka moni alansa ammattilainen on käynyt nämä kuvat läpi ja kelannut "joo, tää on just hyvä, just tällanen on se kroppa ja se kuva mitä me halutaan tän merkin edustavan".

No kuvat ovat jo poistettu ja Ralph on pyytänyt anteeksi. Mutta se, että joku ajatteli missään vaiheessa, että olisi mitenkään järkevää pistää näitä kuvia esiin, on minusta täysin käsittämätöntä. Lisää infoa kohusta voi lukea vaikka täältä: http://www.boingboing.net/2009/10/08/searching-for-the-sk.html

Muistan erään Trendin jutun, missä oltiin jututettu eri kehotyyppisiä naisia ja lkyselty kaikenlaista ulkonäkö-näkemyksistä. Juttu oli itse asiassa yllättävän hyvä siinä ei ollut vain niitä iänikuisia pitkiä laihoja, lyhyitä laihoja ja tiimalasikroppaisia, vaan ihan oikeasti erilaisia kehoja: mallia, kehonrakentajaa, lihavaa jne. Muistan kuitenkin jutussa ärsyyntyneeni kun haastateltavana ollut mallina työskentelvä tyttö sanoi, että hänestä oli ok, että kuvia manipuloidaan ja ihmisten pikkuvirheet poistetaan koska "kaikilla meillähän on pikkuvirheitä". Jos kerta virheet ovat normaali ja ok juttu, niin miksi saatanassa niitä pitää sitten jatkuvasti sensuroida??? Häh??? En oikein ymmärrä kyseistä logiikkaa.

Nämä aiheet olivat yksi syy minulle aloittaa blogaaminen, mutta pitkään on pitänyt hiljaista. Tää johtuu yksinkertaisesti siitä, että oman mielenrauhan vuoksi olen jokseenkin pyrkinyt välttelemään muotilehtien lukemista. Viime aikoina olen kuitenkin taas uskaltautunut niitä selailemaan ja uudet huonot jutut ovat tuoneet mieleen vanhoja huonoja juttuja, ja tällä hetkellä olen aika tulessa aiheesta. Joten lisää on tulossa - odottakaa innolla tahi peljätkää :D

Mitä helvettiä te oikein ajattelette?

Joulun jälkeen itselläni on ainakin ollut aika huono olo. Koko juhlassa ei enää ole kyse edes yltäkylläisyydestä, vaan pikemminkin kovan luokan ylilyönneistä. Ahdistaa niin pirusti kaikki ylimääräinen tällä hetkellä, että tekisi mieli luopua lopustakin lihansyönnistä (tällä hetkellä kieltäydyn vain punaisesta), lopettaa shoppailu vieläkin ankarammilla säännöillä ja vaihtaa kaikki käyttötuotteet esim. kosmetiikka ekologisimpiin vaihtoehtoihin.

Sen verran on ällöttänyt ja mielessä on siintänyt lähinnä ilmastonmuutos, kulttuurin rappio, ympäristön pilaantuminen ja lopullinen tuho, että oli aika järkytys piipahtaa kaupunkiin tapaamaan kavereita eilen. Mitä helvettiä te ihmiset teette tällaisten juhlapyhien jälkeen alennusmyynneissä? Te ette tarvitse yhtään mitään, kun koko joulukuun ollaan jo ostettu niin perkeleesti ettei mitään mieltä (kalleimmat lahjat tietysti itselle). Kuinka pahasti menette lankaan, kun kulutusjuhla ei saa päättyä koskaan, vaan heti välipäivinä on päästävä kahlaamaan trikoohuttumeressä ja hukuttautumaan rihkamavuoriin?

Ja mitä ihmeen pakkorituaalia alennusmyynneistä ollaan tekemässä! Yhtäkään naisten lehteä ei voi avata tai blogilinkkiä klikata, ilman että sieltä tulisi ohjeet miten selviytyä alessa ja mitä ostaa sieltä ja täältä. "Näin hankit itsellesi turhuutta niin, että menetät joka tapauksessa rahaa ja tulet hulluksi, mutta jee halpaa wuhuu, enpä kelaa mitään."

Siispä tässä teille Paljettivallankumouksen ultimate top10 ever bestest fäsön muistilista aleihin:

1. Et voi säästää ostamalla.
2. Jos aleja ei olisi, luultavasti kuluttaisit rahasi järkevämmin eikä olisi taas niin paljon kirppiskassin täytettä ensi kuussa.
3. Jos et ostaisi tuotetta normaalihintaisena, se tuskin on ostamisen arvoinen ollenkaan.
4. Sitä voi miettiä, että jos ainoa hinta minkä suostuu maksamaan on halvin, onko kyse enää vaateharrastuksesta vai shoppailumaniasta. (Esim. jos ajatellaan, että keskivertobloggari ostaa keskimääkin viisi 20 euroa maksavaa vaatetta kuussa, tekee se 60 vaatetta ja 1200 euroa vuodessa. Aika turha tulla sitten kitisemään, kun ei ole varaa Parikoihin tai mikä se pakko saada just nyt!1 juttu sillon sitten onkaan.)
5. Aina vaan uudet ja uudet trikoohuttuvaatteet eivät tee kenestäkään tyylikästä, eivätkä vaikuta vaatekaapin sisältöön yhtään mitenkään.


Ja sitten itsekin kaupassa työskentelevänä seuraavat ovat lempparini:

6. Alessa myydään tasan niitä tuotteita, mitä kukaan ei ole koko kauden aikana halunnut ostaa. Jos siis tuntuu, että alesta löytyy ihan mielettömästi kaikkea, niin joku on kyllä pielessä.
7. Kaupat eivät lätki alennustarroja tuotteisiin huvikseen. Esim. 50% kertoo jo usein tuotteen olevan jopa muutaman vuoden vanha. Alet on jymäytyskikka, jolla asiakkaat saadaan sisälle liikkeeseen ilman mitään järkevää toimitettavaa ja parhaassa tapauksessa myytyä heille vielä vanhaa tavaraa "halvalla".


Että menkää nyt ihmeessä kaikki hamstraamaan lisää paskaa halpaketjuista itsellenne. Ilolla sitten hukumme yhdessä jälkipolvien kanssa siihen lähivuosina. Jos millään jälkipolvilla on edes mahdollisuutta syntyä tällaiseen maailmaan.

Harmoniaa kirpputorilla

Ennen kuin päästään asiaan, pakko vähän valittaa kamerajutuista. Perinteinen tarina: täydellisen tekniikkatietämätön henkilö valitsee lukiossa useamman kurssin valokuvausta ja niiden suorittamista helpottaisi tietenkin oma järkkäri. Sitäpä sitten pyydetään lahjaksi, jotta voitaisiin myöhemmin itkeä kun opit ovat unohtuneet ja kamera on liian iso ja pelottavan hajallemenevännäköinen mihinkään mukaan otettavaksi. Kuten olette huomanneet, kuvani ovat olleet aika punasävytteisiä lähiaikoina, mutta nyt löysin tuosta sellaisen hienon napin, josta saa ihan automaattisesti valittua eri valkotasapainon. Mikä voittajafiilis tästä syntyikään. Vielä, kun osaisi ottaa tuon harmillisen huonon automaattitarkennuksen pois päältä, mutta tämä neron leimaus varmaan tapahtuu taas joskus parin kuukauden päästä (jolloin taas olen luultavasti hukannut tämän valkotasapainonappulan).

Tarkoitukseni oli nyt tulla vaan kertomaan teille ostolakkoni onnistumisen loistavaa ilosanomaa. Tiedättehän, että olen varmaan suunnilleen miljoona kertaa yrittänyt tätä "ostan vain käytettyä tai teen itse" -linjaa siinä onnistumatta. Mutta tällä kertaa tiedän onnistuvani, sillä en enää halua käydä kaupoissa. Minua ei enää houkuta mainokset lempimerkkieni alennusmyynneistä, ellei ole jotain tiettyä mitä tarvitsen ja olen menossa hakemaan. Ennen saatoin kuluttaa hyppytunteja kaupoissa ja aika kului vikkelään. Enää ei peruskeskustasta löydy paikkaa, johon haluaisin mennä vain katselemaan. Itseasiassa perusketjujen ja oikeastaan muidenkin vaatekauppojen sisältö OKSETTAA minua. Kuulostaa varmasti hyvin ikävältä, mutta ei ole.
Olen nimittäin vihdoin syvällisesti tajunnut sen, että kirppikseltä löydetyt vaatteet ovat noin sata kertaa hienompia kuin uutena ostetut. Kun vertailen vaatekaapissani olevia uusia ja käytettyjä vaatteita, kivuuspisteet painottuvat kyllä kirppispuolelle aika lahjakkaasti. Uudet (usein ketjuista hankitut) vaatteet näyttävät jotenkin niin laskelmoiduilta ja juuri siltä, miltä juuri nyt pitääkin näyttää. Itse en todellakaan ole tällaisen pukeutumisen ystävä, joten miten ne onnistuivat jymäyttämään minua näin kauan? Materiaalit ovat heppoisia, mallit liian helppoja, ratkaisut yksinkertaisia, suunnittelu laskelmoivaa. Kun taas kirpparivaatteeni ovat uniikkeja, niissä on aina jotain oikealla tavalla pielessä, näytän ne päällä tiedostavalta, erilaiselta, vanhanaikaisemmalta, autenttisemmalta ja paremmalta. Jotenkin kauppojen sisältö näyttää tällä hetkellä vain halvalta kopiolta kirppiskamoista, jotenkin sellaiselta säälittävältä plagioinnilta keinotekoisine antiikistamisineen ja ihan melkein autenttisine kysisaksikulutuksineen.
Tämä on ensimmäinen kerta, kun tiedän, että lakkoni tulee pitämään sillä en enää halua uusia vaatteita. Melkeinpä on huono omatunto entisistäkin uusista vaatteistani (ja sinänsä ihan syystä). Mutta jos olen kerta jo tuhlannut luonnonvaroja niin parasta nauttia niistä niin kybällä. Oi kuinka haluaisinkaan nyt vaan viettää joka sunnuntain Valtterin kirppiksellä. <3 Varsinkin nyt taloudellisesti huonona aikana se muuttuu aarreaitaksi kun ihmiset kaivelevat kätköjään, kun taas yleensä hyvinä aikoina rekit täyttyvät nyppyisistä H&M-lumpuista x 300.
Tietysti voisin soimata itseäni myös käytetyn tavaran haalimisesta, sillä ei siinäkään ole juuri järkeä tilan puutteen takia tai muutenkaan. Mutta itse en jaksa lähteä sille linjalle, sillä kuten Virpi viimeisessä postauksessaan sanoi, rakkautta on maailmassa aivan liian vähän ja minä rakastan kirpputoria. Tosin se uhkakuva rekka-autosta jota maalailimme aivan ensimmäisessä postauksessamme tulee luultavasti toteutumaan jos joskus omilleni muutan...

Tietysti on muutamia poikkeuksia. Tähän sarjaan kuuluvat ehdottomasti kengät. Kuten kenkäinventaarion aikaan totesin, kaapistani puuttuu muutama pari ballerinoja, käytännöllisiä kävelykenkiä sekä saappaita ja nilkkureita. Eli ensi kevät tulee olemaan ihanaa aikaa kenkäostosten merkeissä, sillä saan ostaa niin monet ihanat ja täydelliset ja kalliit kengät vailla omantunnontuskia. <3 Saapas- ja nilkkuriasiat valitettavasti passautuvat ensi vuoteen sillä tämän vuoden mallistot eivät oikeastaan tarjonneet mitään sopivaa. Kenkien lisäksi sallittujen listalle kuuluvat uudet housut ja farkut (joita en ole onneksi tarvitsemassa vuosiin), alusvaatteet ja uima-asut.

Lisäksi olen tajunnut, että kaapistani puuttuu oikeastaan vaan yksi vaatekappale: jokin juhlava, musta, mahdollisesti olkaimeton yläosa, ehkä muutamakin. Siitä vaan ei tule enää mitään, että kuljen juhlavissa hameissani trikoopaita yläosana. Mutta tämän joudun luultavasti tekemään itse, ellei kirpputorilta löydy sopivaa sitä ennen. Sen lisäksi uusia höyhenpuuhkia on pakko hankkia, sillä vanha on kulunut ja lähiaikoina tulee olemaan paljon puuhkaa vaativia pukeutumistilaisuuksia. Tietenkin minulla on näiden lisäksi myös mielihaluja, mutta ne saavat odottaa löytymistään kirpputorilta tai sitten kun olen enemmän rahoissani niin vintagekaupoista.

Huraaa vallankumous!! Irroittautukaa tekin lukijamme (kaikki te 6 kappaletta) typerästä ja loppujen lopuksi monella tapaa kalliiksi tulevasta massakuluttamisesta ja valitkaa toisin! Se puhdistaa omatuntonne, parantaa vaatekaappinne, saa teidät näyttämään persoonallisemmalta, sopii opiskelijabudjetille (paitsi jos sekoat huolella niinkuin minä). Kirpputorilla ei voi muuta kuin voittaa. Varsinkin jos on kaltaiseni kokeilijaluonne, ettei oikein ikinä tiedä, tuleeko ostamaansa vaatetta loppujen lopuksi käyttämään vai ei. Kirpputorilla riskit ovat minimissä mutta mahdollisuudet maksimissa. Olen hullaantunut!!

Postauksen päätän viime aikojen löytöihini.


Punainen villakangashame (3 e) on vyötäröltä hiukan iso, mutta aivan ihana. Sydämeni sulattaa varsinkin kaksi vetoketjua, joista tulee jotenkin etäisesti juuri sopivalla tasolla armeijamainen skarppi fiilis.


Romanttinen kukkahame (8 e) on todella laadukasta materiaalia ja olin pitkään haaveillut tapettimaiseen kuosiin kääritymisestä. Tuli kyllä melkein huono omatunto tuosta hinnasta, mutta aika naurettavaa. Vaimennan typerän sisäisen ääneni ja käytän tätä innolla.


Kermanvärinen pilkkupaita (2 e) on alunperin H&M:n, ja en kyllä ihmettele, miksi joku tämän myi, sillä tässä on aika erikoinen ratkaisu. Pyöreät napit jatkuvat vyötärölle, jonka jälkeen paita on täysin auki, eikä napinläpiä ole enää. Silti jostain syystä napit jatkuvat joskin malliltaan pukupaitanappeina. Aika omituista, mutta kombo tuon punaisen hameen kanssa oli aika kiva. Varsinkin helmillä höystettynä. Suunnitteluvirhe tekee tästä mahtavan. :>


Aaaaa tämä vyötärölle sidottava paita (1 e) on huippulöytö. Rakastan suuresti.


Tämä harmaa paita (3 e) on upeaa valuvaa läpinäkyvää materiaalia. Minulla on joku kummallinen tapa löytää kaikki maailman liian isot mahtavat paidat, mutta tämä kyllä syttyy ihan tällaisenaan. Väljyydessään sopivan siisti, mutta läpinäkyvyydessään sopivan paljastava. Leimahtaa harmaansävyisten Kiinasta tuotujen helmieni kanssa.


Uuh. Olen luvannut, etten enää osta kirpputorilta kenkiä. Jokus ehkä teen taas saarnauspostauksen aiheesta, mutta en ehkä ihan heti tämän suht eeppisen repsahduksen jälkeen. Mutta kun! Nämä on täydelliset, ihan mun kokoa, loistavat jalassa, upean väriset, laadukkaat, överit, hienostuneet ja saa nilkan näyttämään taiteilijan luomukselta. Eikä maksanutkaan kuin.... 15 e. :D

Näihin hurmoksellisiin tunnelmiin lopetellaan tänään! Edes jotain hyvää jossain kun muuten elämä murenee suunnilleen käsiin.