Kirjoitan teille nyt hyvin henkilökohtaisesta asiasta. Kyseinen asia leimaa tällä hetkellä juuri minun elämääni raadollisemmin kuin moneen vuoteen, mutta oikeastaan on kyse ilmiöstä joka koskettaa enemmän tai vähemmän jokaista.
Itse kiinnostuin pukeutumisesta harrastuksena lukion toisella luokalla. Olin silloin rämpinyt aika klassisessa syömishäiriöisessä olotilassa useamman vuoden. Elämässäni alkoi olla toki valoa muullakin tavoin, mutta pukeutuminen hyvältä tuntuvalla tavalla antoi voimaa kestää senttien lisääntyminen ja vieras, vähän pyöreämpi ulkomuoto. Löytäessäni tavan pukeutua itselleni sopivasti tuntui, että vartaloni ei sittenkään ollut täysin epäonnistunut. Löysin asioita, joissa näytin hyvältä ja jotka jopa vartaloni itsessään sai näyttämään vielä paremmalta.
Level kakkoselle päästiin, kun pystyin irtautumaan pelkästään niiden vaatteiden käyttämisestä, joissa näytin mahdollisimman hyvältä (laihalta). Kerrottakoon niille, ketkä eivät ole tällaista kokeilleet, että se prosessi on aika vaikea toteuttaa ulkoa päin tulevan kritiikin takia. Vaikka kyse on ihan normaaleista istuvuuden ja imartelevuuden heittelyistä, arvostelua tulee. Ja sitä tulee paljon.
Samaan aikaan muotilehdet alkoivat tuntua riittämättömiltä. Kyllästyin siihen, että on vain yksi vartalonmalli, joka on absoluuttisen oikea, virheetön ja ylhäältä käsin määritelty, jota sitten pitäisi palvoa ja tavoitella kuin mitäkin epäjumalaa. Aloin herätä siihen ajattelutapaan, että tämä ei ole se naisen malli, jota minä haluan ainoana oikeana ylläpitää, eikä tämä se epätodellisuus, jossa haluan elää.
Kuin vastauksena kysymyksiini syntyivät muotiblogit ja mielestäni siinä oli kyse todellisesta muodin demokratisoitumisesta. Enää villityksiä ei määritellyt pelkästään kaupallinen jossain kaukana vaikuttava taho, vaan tavallisilla, tiedostavilla ihmisillä oli mahdollisuus ilmaista itseään ja jopa vaikuttaa esteettisiin virtauksiin. Edes halpaketjujen väitetty muodin demokratisoiminen ei mielestäni ole mitään tämän rinnalla.
Hetken aikaa kaikki olikin hyvin. Klikkailin itseni mitä erilaisimpiin blogeihin, joita pitivät normaalit, tiedostavat, kauniit ja tyylikkäät ihmiset. Vartaloiden kirjo helpotti oloa, vaikka kokoskaala painottuikin alkupään numeroihin. Mutta ilmeisesti kaikki tässä maailmassa myrkyttyy jossain vaiheessa. Yksi bloggari kuihtuu kuihtumistaan, toinen rienaa itseään "huumorimielessä", kolmas kommentoi kommenttiboksiin että pitää ensimmäistä thinspirationina, postaukset täyttyvät itsevihantäyteisestä nurinasta...
Ja kun tästä huomauttaa, on itse hullu, syömishäiriöinen nipottaja. Käytöstä perustellaan erikoisella huumorintajulla, sillä, että jokaisella on epävarmuuksien aiheita tai henkilökohtaisella suosikillani: "Mua ei tarvi aina ottaa ihan vakavasti. :)"
Sillä, että henkilö kirjoittaa tällaisia asioita omaan blogiinsa tai kommentoi tätä kulttuuria ruokkivalla tavalla toisten blogeihin on varmastikin joku syy. Kaikilla on toki epävarmuustekijöitä ulkonäössään ainakin joskus. Sen voi kuitenkin valita, mitä itsestään kertoo julkisella foorumilla, varsinkin kun lukijakunta on aika varmasti sellaista, joka on sattunut paikalle nimenomaa imemään vaikutteita. Välillä blogien kommenttiboksit alkavat epäilyttävästi kuulostaa ala-asteen pukukopilta. "Ei kun ihan oikeasti, sä olet meistä kaikista ihanin ja laihin." Tämänkö bloggarit haluavat kuulla? Ovatko he niin oman itseinhonsa vallassa, etteivät enää pysty normaaliin kommunikaatioon? Ala-asteen pukukopin lisäksi keskustelu muistuttaa itseäni myös toisesta asiasta, ja se asia on pro-ana-sivustot. Käykääpä huviksenne vilkuilemassa.* Sisältö on sama, vain paketti vaihtuu.
Kysymys kuuluu: kun otetaan tiedostava ihminen, ja suht rajattomat mahdollisuudet vaikuttaa, miksi suurin osa valitsee tien, joka tukee sairasta ja yleisesti vallitsevaa ajattelutapaa? Onko se heikkoutta uskaltaa olla erilainen, uskaltaa olla jotain muuta kuin valmiiksi määriteltyä? Haluammeko me katsoa kuvia bloggareista, joiden hartiat jännittyvät kivuliaan näköisesti vatsan sisään vetämisen takia, jotka venkoilevat kuin sairauskohtauksen vallassa löytääkseen sen kaikista pienentävimmän asennon? Seisomassa vyö kiristettynä kolme pykälää kireämmälle kuin mitä sitä oikeasti pidetään, kasvot vääntyneenä keskittyneeseen ilmeeseen, joka janoaa hyväksyntää. Istumassa sängyllä "ilman meikkiä" "just heränneenä" tarkasti harkitulla kiemuralla. Jostain ehkä näkyy vyötärölle kiristetyn korsetin reunaa, mutta siitä ei tietenkään ole mainintaa. Ei myöskään blurrista meikittömissä kuvissa, sillä pensselin jälki näkyy onneksi vain harvoilla tietokoneilla.
Demokratia ei siis taaskaan toiminut vaikka kuinka sitä toivoisi. Ja tällä hetkellä minä istun kotona ja haluan heittää kaikki vaatteeni roskikseen, lakata syömästä ja kadota maan päältä. Olen huonommassa kunnossa mieleltäni kuin pitkään aikaan.** Tähän te voitte tietysti heittää sen kortin, että minä olen sairas ja siksi reagoin asiaan voimakkaammin kuin syytä olisi. Mutta minä tiedän, että käytös, josta kirjoitin juontaa samasta asiasta kuin oma tilanteeni. Nimittäin siitä, että te vihaatte itseänne. Vaikka teillä ei olisi sairautta, viha määrittää teidän tekemisiänne ja puhuu teidän suullanne. Ja voin kertoa teille, että vihan tie on kivinen tie, eikä se tee kenestäkään kauniimpaa, hyväksytympää tai parempaa. Viha voi ainoastaan rumentaa, latistaa ja yksinkertaistaa ihmistä, rikkoa elämänkokoisia asioita, eikä edes miljoona "Sä olet niin laiha!" kommenttia korjaa sitä tuhoa mitä viha saa aikaiseksi. Todellinen kauneus ei kasva maailmassa, jossa ei ole tilaa koon 36 takamukselle.
Haluaisin, että te, jotka tunnistatte tekstistä itsenne, kertoisitte missä on syy käytökseenne. Missä kohtaa kaikki meni pieleen?
Ainiin, ja mut saa ottaa sitten ihan vakavasti. <3<3<3 :------)))
* No joo, en mä oikeasti suosittele kenellekään.
**Toim. Huom.
Kirjoittajan tilaan on toki vaikuttanut moni muukin asia kuin muotiblogit.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaTuo viha oli hyvä pointti. Mihin tahansa viha sitten kohdistuukin (itseen, toisiin, yhteiskuntaan ja sen ilmiöihin), se yleensä syö eniten juuri ihmistä itseään. Itsekin olen välillä avoin, nöyrä, rauhallinen, vapaa ja välillä vihainen, katkera, ylpeä, ylimielinen, kahlittu.
VastaaPoistaOnhan viha toki voimavarakin, jos se ei ole jatkuvaa. Se voi herättää ja saada liikkeelle. Ja jos vihaa pääsee purkamaan suotuisalla tavalla, voi syntyä vaikka mitä uutta ja mahtavaa!
Yksi tekijä, mikä mun mielestä ylläpitää laihuusihanteita, on yksinkertaisesti se, että ihmiset ei uskalla irrottaa. Siitä, että ei syömistä tarvitse kontrolloida. Se sujuu omalla painollaan ja hyvin, kun omassa päässä ei ole turhia rajotteita ja sääntöjä. Ei välttämättä tarvitse laihtua. Painoindeksi ei ole ainoa eikä paras terveysmittari. Eikä vaatteen kokonumero kauneusmittari. Muiden kehut laihuudesta ovat lyhytaikainen ilo (onnellisuudeksi en edes kutsuisi). Voimattomuus ja huonovointisuus eivät ole ihailtavia, tavoiteltavia tai kauniita asioita. Kaunis ja vahva on ihminen, joka osaa pitää itsestään hyvää huolta. Tämä ei tarkoita murisevaa vatsaa tai 7krt viikossa liikuntaa. Tämä tarkoittaa sitä, että arvostaa itseään, kuuntelee itseään eikä väheksy tai laiminlyö omia tarpeitaan.
Mutta jotta tästä kaikesta voisi luopua, täytyisi saada jotakin tilalle. Mitä? Miten? Mistä? Millaista? Kun vastauksena on pelkkiä kysymysmerkkejä, voi luopuminen olla aika pelottavaa. Pikkuhiljaa kuitenkin yhä enemmän antoisaa, vapauttavaa, voimauttavaa, rikasta, ravitsevaa. Aivan ihanaa.
Kiitos kommentista! Varsinkin toi vika kappale kolahti tosi paljon ja antoi vähän toivoa tässä tilanteessa, vaikka masentaa, että kaikki vaatii taas niin pirusti töitä että olisi edes jotenkin mahdollista itse elää elämäänsä.
VastaaPoistaJotenkin bloggareilta toivoisin just sitä, että he kun ovat ilmeisesti kuitenkin terveitä, irrottaisivat etunenässä, niin että kaikilla heikoilla olisi mahdollisuus terveisiin samaistumiskohteisiin.
On jotenkin vaikeaa irrottaa ihan yksin, kun tuntuu, että on normaalia vertailla syömistään ikävällä tavalla blogeissa. Tuntuu, että jos se on tervettä niin ehkä omakin tilanteeni on ihan jees ja mua vaan ahdistaa muuten vaan.
Haluaisin jotenkin sellasen vartalonrienausvapaan vyöhykkeen, sillä blogeja kuitenkin haluaisin lukea.
Ja mä en ymmärrä sitä, että jos kerta arvon bloggerit, ovat ihan sujut itsensä kanssa, niin minkä vuoksi he haluavat pitää yllä sellaista kuvaa itsevihasta? Jos pitää itsestään, niin miksi on pakko rienata itseään? Johtuuko tämä taas siitä, että itsevihasta on tullut niin suuri inhimillisyyden määrite, että itseään on pakko leikkiä vihaavansa, vaikkei vihaisikaan? Kaikissa naistenlehdissäkin aina kirjoitetaan "eihän meistä kukaan itseensä tyytyväinen ole", ihan niinkuin a) tuo olisi totta tai b) se itseviha olisi toivottava olotila. Ei sillä, että itsestäänpitäminen helppoa olisi, mutta ei se myöskään mahdotonta ole.
VastaaPoistaJa tosiaan saa siitä itsevihasta keskusustella. Mutta sen mainostaminen on minusta todella kyseenalaista.
Tänään lööpeissä mainostettiin lehdestä löytyvää juttua, joka neuvoo parhaan tavan kadottaa joitakin kiloja parissa viikossa. vieressä oli kuva tuoreesta ylioppilaasta. elämme sairaassa yhteiskunnassa, arvon toverit.
VastaaPoistahyvä kirjoitus, hanna. toivottavasti se tavoittaisi muita bloggareita ja saisi heidät toimimaan vähän rakentavammin.
Laitanpa vielä vähän lisää omia mielipiteitäni, välttämättähän ne eivät osu oikeaan.:)
VastaaPoistaJokainen voisi tosiaan miettiä vähän aikaa, mitä kirjoittaa julkisesti. Haluaako edistää ihmisten terveyttä ja hyvää oloa vai aiheuttaa pahaa mieltä ja itseinhoa. Tässäkin on tietysti tärkeää, että blogissa saa ilmaista itseään eikä tarvitse liiaksi kaunistella tai sensuroida. Jos kuitenkin kirjoittaa näitä "olen niin läski, vaatenumeroni on iik näin suuri", niin samassa tekstissä voisi mainita, että tämä on oma olotila. Ei kauhean hyvä tai tavoitelva sellainen.
Kysyit, miksi tiedostavat ja rajattomat mahdollisuudet omaavat ihmiset valitsevat sairautta tukevan ajatusmaailman. On toki paljon ihmisiä, jotka eivät sairasta syömishäiriötä ja joiden olisi näin helpompi taistella terveyden puolesta. Toisaalta he eivät myöskään ehkä kärsi vääristyneistä kauneusihanteista yhtä voimakkaasti, eikä heillä näin ole yhtä suurta tarvetta saada asiaan muutosta.
Sanoit alussa osuvasti, että asia koskee enemmän tai vähemmän jokaista meistä. Luulen, että jokaisella meistä myös on lukkoja ja pelkoja, jolloin mahdollisuudet eivät enää kellään meistä olekaan rajattomat. Kysymys onkin sitten: onko meillä halua avata näitä lukkoja, rikkoa omia rajoja, astua mukavuusrajan toiselle puolella? Koska haluamme ja ansaitsemme parempaa.
Taistelu yksin on tosi tosi raskasta. Voisivatpa kaikki antaa toiselle luvan, tilan ja ajan olla juuri sitä, mitä itse haluaa olla. Omassa päässä on ihan tarpeeksi vastusta ilman, että pitää vielä toisillekin todistella. Ja kumpa osaisi itse olla välittämättä toisten mielipiteistä, kommenteista, kritiikistä. Itse kuitenkin on kuka on eikä se muuksi muutu. Eikä kukaan muu voi paremmin tietää, mikä sulle on hyvä.
Nimenomaan, nimittäin toi sun eka kappale Jonna.
VastaaPoistaMut sit en tajua, miksi ne ei halua asiaan muutosta, kun ei oikein vaikuta siltä, että niillä ois kaikki kohdallaankaan.
Ja kiitti kaikille kommentoinnista taas!!