Terveiset pukuompelijalta!

Vaatteidenostovimmanvähennysprojektini (yhdyssanaennätys) vei minut myös pukuompelijan pakeille. Vein sinne tämän joskus 2007 Roomasta ostetun mekon muokattavaksi, ja yhden hameen ja yhdet housut pienennettäväksi laihtumisen takia.

Tämä kuva on jostain helmi-maaliskuulta, tukkakin sopii kasarimekkoon kun se on ihan kuin Matti Nykäsellä. En pystynyt luopumaan tästä mekosta ihanan kankaan vuoksi. Olin päättänyt, että vaatteet, joita en käytä menevät kierrätykseen tai sitten muokkautan niistä käyttökelpoisia.









Tällainen siitä sitten tuli. :) Ja sanottakoon, että sain koko satsin naurettavan halvalla.

Mutta ikävimpiin asioihin. Ne miltei yhtä kokoa pienennetyt housut on taas liian suuret, siksi en niistä nyt edes laita kuvaa. Ja kahdessa viimeisessä kuvassa olen omasta mielestäni aika huonokuntoisen näköinen. Nyt on pakko ottaa massaa. Pakko ottaa vaikka kuinka pelottaisi. Joku muutama kilo. Tietysti se on varmaan nykyajan standardeilla hienoa, että vyötärö on samanlevyinen kuin pää, mutta musta tää ei ole mitenkään kovin ok. Varsinkin, kun peiliin katsoessa näkymä tuntuu joltain ihan muulta. :(

Vähän lisää harmaata hametta

Ja yhtäkkiä tuli pimeää ja kuvista kökköjä.



Kaikki vaatteet on kirppikseltä ja rakastan niitä. Nyt olen saanut itseäni niskasta kiinni ja käyttänyt väkisin tätä ratsastuksenopettajajakkua. :D Kengät on Clarksin ja laukku se Tukholman Indiskasta ostettu.

Tällä hetkellä päähänottoasioita: meikkien puute. Mutta jos ei ole varaa niin ei ole. Mutta ensi kuussa varmaan pakko saada ne BareMineralsit.

Punaharmaa sunnuntai

Lauantaina oli tarkoitus mennä kukkamekkotansseihin, mutta koska aavistelin menon peruuntuvan ajattelin lohdutukseksi laittautua sunnuntaina. Tämän harmaan hameen löysin juuri kirppikseltä, ja se on aivan tajuton istuessaan kerrankin täydellisesti sekä vyötäröltä että lantiolta. Olen tyytyväinen naiselliseen peilikuvaani. :)

Matkalaukku on kuvausrekvisiittaa näissä kuvissa, mutta kannoin siinä laittautumiskamppeeni edellisenä päivänä. Äiti osti tuon minulle kirppikseltä, kun oli kuullut, että etsin vanhanaikaista matkalaukkua. Paita on kirppuiluja, vyö rikkinäinen ikivanha korvaajaansa odottava, kengät Clarksin ja sukkahousut jostain.

Meikistä sen verran, että se Diorin meikkivoiteeni otti ja loppui parisen kuukautta sitten. Se oli ihan kiva, mutta ei niin kiva, että huvittaisi maksaa 52 euroa uudestaan. Siispä olen nyt ollut tämän ajan melkein kokonaan meikittä. Vähän helpompi olla naamansa kanssa heti. Ongelma vaan on se, että aina kun käytän enemmän meikkiä, ihoni voi paljon paremmin, mikä olisi ihan kivaa. En kuitenkaan haluaisi luopua tästä uudesta armollisuudesta ihon virheitä kohtaan, joka kyllä ajanmyötä meikkiä päivittäin käytettäessä oikeasti katoaa. Siispä minun piti ostaa BareMineralsit, koska ne olisivat hyvin luonnolliset, mutta nyt ei kyllä ole sittenkään niihinkään varaa.
No, ihan hyvin onnistui kuitenkin silmänrajausten ja huulipunan käyttö paljaallakin iholla, joten aika pitkälle ollaan tultu sietokyvyssä mitä naamaan tulee.









Ja tässä esimerkki siitä, miltä kaikista parhaat asukokonaisuuteni aina näyttää takaa. Hakaneuloja ja epäistuvia vaatteita toistensa alle survottuina. Mutta ainakin oli kivaa hähähähähä!!

Ps. Haluaisin mustan sulkakoristeen/pienen hatun päähäni. Mutta en ole löytänyt mistään, paitsi Accesorizesta 40 euron hintaan. No en ylläri ostanut. Paskasta (joskin nätistä) himmelistä sellainen hinta?!?!

Lantion-korostus-kammo ja kerrostuksen salaisuus

Tämä kevät-kesä on ollut minulle varsin hedelmällistä pukeutumis-aikaa. Pitkän pukeutumattoman jakson jälkeen tunnun tulvivan ideoita ja inspiraatiota ja rohkeuttakin. Tämä asu edustaa sekä hitaasti mutta varmasti edistyvää projektia koko vaatekaapin käyttöönsaamiseksi että pyrkimystäni tulla vähemmän tietoiseksi kehostani mitä pukeutumiseen tulee. Siis yritystä unohtaa iänikuiset pukeutumis-säännöt ja yritys näyttää aina hyvältä (laihalta) sen sijaan, että asu näyttäisi hyvältä (mielenkiintoiselta).


paita: h&m, toppi:?, farkut: nudie, kengät: duffy, vyö: kirppis

Kyseinen paita on hankittu n. viitisen vuotta sitten, ja olen aina pitänyt kovasti siitä miten kietaisukaula-aukko laskeutuu. Harmi vaan, että paidalla on vakavia ongelmia päälläpysymisen kanssa. Yritin olla vilauttelematta kiinnittelemällä kaula-aukkoa hakaneulalla paikalleen, mutta se pilasi paidan kauniin laskostumisen täysin. Paita on siis jäänyt käyttämättä, mutta en ole raaskinut heittää sitä poiskaan, koska se on mielestäni kuitenkin kaunis.


^ hakaneuojen rumentama paita

No tuossa päiväni erääni koinkin suuren valaistumisen! Minähän voisin pistää paidan alle jonkun topin niin, että vaikka kaula-aukko valuisikin minne tahansa, en päätyisi vilauttelemaan. Ajattelin alkaa kutsua tätä mullistavaa keksintöä "kerrostamiseksi". Ja kyllä, keksin tämän vasta tuon paidan viiden vuoden säälittävän käyttöräpellyksen jälkeen...


^ihana laskeutuvuus ilman hakaneuloja

Kerrostaminen onkin ehdottomasti jotain, minkä treenaamiseen minun on panostettava enemmän. Tykkään kyllä hurjasti miltä kerrostetut lookit näyttävät, mutta jotenkin en itse osaa kerrostaa lainkaan. Näen vaatteen aina jotenkin pelkkänä itsenään. Jos se näyttää rumalta itsestään, niin sitä ei hanki, jos se näyttää hyvältä itsestään, niin sen hankkii. Hankkimisen jälkeenkin ajattelen usein vaatetta vain itsenään. Niinkin pitkälle, että jos pidän jotain vaatetta erityisen kauniina, en haluaisi pukea sen seuraksi mitään. Eli kulkisin siis mielelläni (jos se olisi lainkaan sosiaalisesti hyväksyttävää) hienoissa housuissa yläosattomissa. Tai hienossa paidassa ilman housuja. On itse asiassa usein vaikea pukea hienoja vaatteita, koska niiden seuraksi ei helpolla löydy vaatetta, joka istuisi hienonvaatteen hienouteen ja samalla olisi vetämättä lainkaan huomiota itseensä. Tavallaan tässä vaatteita-palvovassa näkemyksessä ei ole mitään pahaa, mutta haluaisin kuitenkin pyrkiä enemmän kantamaan ne vaatteet omalla tavallani. Etten päätyisin vain henkariksi. Tätä yritän siis tsemppailla tulevaisuudessa. Jos kellään on mitään hyviä kerrostus-vinkkejä, mitä voisi kokeilla, tai ajatusmalli-vinkkejä, niin niitä otetaan mielellään vastaan.



Leveä-lanteisia varoitellaan aina korostamasta lanteitaan (ja lantiottomien käsketään korostaa niitä. Ja pitkien näyttää lyhyiltä ja lyhyiden pitkiltä jne.jne.). Pitäisi aina vaan korostaa vyötäröään ja tehdä kaikkensa, ettei kukaan pääsiisi huomaamaan, että omistat edes lanteet. Vaikka tiedostaa tällaisten yleistävien pukeutumisohjeiden hölmöyden, tungetaan niitä joka tuutista niin jatkuvaa syöttöä, että ne ovat auttamattomasti iskostuneet päähän. Vaikka siis pitääkin omasta lantiostaan, uskoo vakaasti sen kuuluvan tulla piilotetuksi. Olenkin tänä vuonna työskennellyt paljon päästäkseni eroon lantion-korostus-kammostani. Homma alkoi ihan viattomalla paitisten housuun tunkemisella maskuliinisissa lookeissa, ja huipentui nyt siihen, että uskalsin käyttää vyötä lanteillani, mikä on siis ultimate lantion-korostus.



Ja rohkeilin viimeiseksi vielä pikkuisen pistämällä tätä mustaa huulipunaa. Rakastan miten pieni määrä sitä luo huulille sellaisen ihanan harmauden. Kun katsoo peiliin, tuntuu, että olisi mustavalkoisessa elokuvassa. Olen nyt käyttänyt tuota harvakseltaan, mutta välillä vielä vähän ujostuttaa, musta huulipunaa tuntuu niin leimaavalta. Mutta rohkeutta, rohkeutta!

Kaikki mun lempijutut

Kuten viime postauksesta ehkä saattoi päätellä, lähiajat eivät ole olleet mitenkään hedelmällisiä pukeutumisen kannalta. Suurin osa lempivaatteistani ei esimerkiksi ole enää oikean kokoisia, joskin olen nyt viime päivinä alkanut jo eroa umpeen.

Koska tällä hetkellä mielialat itsestäni eivät ole mitenkään ylettömän korkealla, haluaisin pukeutua johonkin, missä kukaan ei kiinnitä minuun mitään huomiota. Toisaalta jos alkaisin kulkea farkuissa ja t-paidassa, tiedän, ettei fiilikset itsestäni ainakaan paranisi. Huomiota herättäminen taas tuntuu tällä hetkellä vaikealta.

Yritin siis tänään löytää takaisin omaksi itsekseni, ja niinpä pukeuduin lempimekkooni, lempiruusuuni, lempineuletakkiini ja lempikorkkareihini. Ne jopa sitten sopivatkin yhteen, enkä ole tätä mekkoa näin aiemmin yhdistellytkään.

Vihan olemus

Kirjoitan teille nyt hyvin henkilökohtaisesta asiasta. Kyseinen asia leimaa tällä hetkellä juuri minun elämääni raadollisemmin kuin moneen vuoteen, mutta oikeastaan on kyse ilmiöstä joka koskettaa enemmän tai vähemmän jokaista.

Itse kiinnostuin pukeutumisesta harrastuksena lukion toisella luokalla. Olin silloin rämpinyt aika klassisessa syömishäiriöisessä olotilassa useamman vuoden. Elämässäni alkoi olla toki valoa muullakin tavoin, mutta pukeutuminen hyvältä tuntuvalla tavalla antoi voimaa kestää senttien lisääntyminen ja vieras, vähän pyöreämpi ulkomuoto. Löytäessäni tavan pukeutua itselleni sopivasti tuntui, että vartaloni ei sittenkään ollut täysin epäonnistunut. Löysin asioita, joissa näytin hyvältä ja jotka jopa vartaloni itsessään sai näyttämään vielä paremmalta.

Level kakkoselle päästiin, kun pystyin irtautumaan pelkästään niiden vaatteiden käyttämisestä, joissa näytin mahdollisimman hyvältä (laihalta). Kerrottakoon niille, ketkä eivät ole tällaista kokeilleet, että se prosessi on aika vaikea toteuttaa ulkoa päin tulevan kritiikin takia. Vaikka kyse on ihan normaaleista istuvuuden ja imartelevuuden heittelyistä, arvostelua tulee. Ja sitä tulee paljon.

Samaan aikaan muotilehdet alkoivat tuntua riittämättömiltä. Kyllästyin siihen, että on vain yksi vartalonmalli, joka on absoluuttisen oikea, virheetön ja ylhäältä käsin määritelty, jota sitten pitäisi palvoa ja tavoitella kuin mitäkin epäjumalaa. Aloin herätä siihen ajattelutapaan, että tämä ei ole se naisen malli, jota minä haluan ainoana oikeana ylläpitää, eikä tämä se epätodellisuus, jossa haluan elää.

Kuin vastauksena kysymyksiini syntyivät muotiblogit ja mielestäni siinä oli kyse todellisesta muodin demokratisoitumisesta. Enää villityksiä ei määritellyt pelkästään kaupallinen jossain kaukana vaikuttava taho, vaan tavallisilla, tiedostavilla ihmisillä oli mahdollisuus ilmaista itseään ja jopa vaikuttaa esteettisiin virtauksiin. Edes halpaketjujen väitetty muodin demokratisoiminen ei mielestäni ole mitään tämän rinnalla.

Hetken aikaa kaikki olikin hyvin. Klikkailin itseni mitä erilaisimpiin blogeihin, joita pitivät normaalit, tiedostavat, kauniit ja tyylikkäät ihmiset. Vartaloiden kirjo helpotti oloa, vaikka kokoskaala painottuikin alkupään numeroihin. Mutta ilmeisesti kaikki tässä maailmassa myrkyttyy jossain vaiheessa. Yksi bloggari kuihtuu kuihtumistaan, toinen rienaa itseään "huumorimielessä", kolmas kommentoi kommenttiboksiin että pitää ensimmäistä thinspirationina, postaukset täyttyvät itsevihantäyteisestä nurinasta...

Ja kun tästä huomauttaa, on itse hullu, syömishäiriöinen nipottaja. Käytöstä perustellaan erikoisella huumorintajulla, sillä, että jokaisella on epävarmuuksien aiheita tai henkilökohtaisella suosikillani: "Mua ei tarvi aina ottaa ihan vakavasti. :)"

Sillä, että henkilö kirjoittaa tällaisia asioita omaan blogiinsa tai kommentoi tätä kulttuuria ruokkivalla tavalla toisten blogeihin on varmastikin joku syy. Kaikilla on toki epävarmuustekijöitä ulkonäössään ainakin joskus. Sen voi kuitenkin valita, mitä itsestään kertoo julkisella foorumilla, varsinkin kun lukijakunta on aika varmasti sellaista, joka on sattunut paikalle nimenomaa imemään vaikutteita. Välillä blogien kommenttiboksit alkavat epäilyttävästi kuulostaa ala-asteen pukukopilta. "Ei kun ihan oikeasti, sä olet meistä kaikista ihanin ja laihin." Tämänkö bloggarit haluavat kuulla? Ovatko he niin oman itseinhonsa vallassa, etteivät enää pysty normaaliin kommunikaatioon? Ala-asteen pukukopin lisäksi keskustelu muistuttaa itseäni myös toisesta asiasta, ja se asia on pro-ana-sivustot. Käykääpä huviksenne vilkuilemassa.* Sisältö on sama, vain paketti vaihtuu.

Kysymys kuuluu: kun otetaan tiedostava ihminen, ja suht rajattomat mahdollisuudet vaikuttaa, miksi suurin osa valitsee tien, joka tukee sairasta ja yleisesti vallitsevaa ajattelutapaa? Onko se heikkoutta uskaltaa olla erilainen, uskaltaa olla jotain muuta kuin valmiiksi määriteltyä? Haluammeko me katsoa kuvia bloggareista, joiden hartiat jännittyvät kivuliaan näköisesti vatsan sisään vetämisen takia, jotka venkoilevat kuin sairauskohtauksen vallassa löytääkseen sen kaikista pienentävimmän asennon? Seisomassa vyö kiristettynä kolme pykälää kireämmälle kuin mitä sitä oikeasti pidetään, kasvot vääntyneenä keskittyneeseen ilmeeseen, joka janoaa hyväksyntää. Istumassa sängyllä "ilman meikkiä" "just heränneenä" tarkasti harkitulla kiemuralla. Jostain ehkä näkyy vyötärölle kiristetyn korsetin reunaa, mutta siitä ei tietenkään ole mainintaa. Ei myöskään blurrista meikittömissä kuvissa, sillä pensselin jälki näkyy onneksi vain harvoilla tietokoneilla.

Demokratia ei siis taaskaan toiminut vaikka kuinka sitä toivoisi. Ja tällä hetkellä minä istun kotona ja haluan heittää kaikki vaatteeni roskikseen, lakata syömästä ja kadota maan päältä. Olen huonommassa kunnossa mieleltäni kuin pitkään aikaan.** Tähän te voitte tietysti heittää sen kortin, että minä olen sairas ja siksi reagoin asiaan voimakkaammin kuin syytä olisi. Mutta minä tiedän, että käytös, josta kirjoitin juontaa samasta asiasta kuin oma tilanteeni. Nimittäin siitä, että te vihaatte itseänne. Vaikka teillä ei olisi sairautta, viha määrittää teidän tekemisiänne ja puhuu teidän suullanne. Ja voin kertoa teille, että vihan tie on kivinen tie, eikä se tee kenestäkään kauniimpaa, hyväksytympää tai parempaa. Viha voi ainoastaan rumentaa, latistaa ja yksinkertaistaa ihmistä, rikkoa elämänkokoisia asioita, eikä edes miljoona "Sä olet niin laiha!" kommenttia korjaa sitä tuhoa mitä viha saa aikaiseksi. Todellinen kauneus ei kasva maailmassa, jossa ei ole tilaa koon 36 takamukselle.



Haluaisin, että te, jotka tunnistatte tekstistä itsenne, kertoisitte missä on syy käytökseenne. Missä kohtaa kaikki meni pieleen?

Ainiin, ja mut saa ottaa sitten ihan vakavasti. <3<3<3 :------)))





* No joo, en mä oikeasti suosittele kenellekään.
**Toim. Huom.
Kirjoittajan tilaan on toki vaikuttanut moni muukin asia kuin muotiblogit.

Shoppaus-fail

Mikä siinä on, että sen kerran kun saisi oikein luvalla polttaa rahaa, niin shoppaaminen ei onnistu sitten laisinkaan?

Lauantaina yritin epätoivoisesti kuluttaa loppuun stockalle ja akateemiselle lahjaksi saamiani lahjakortteja, joiden eräpäivä alkaa uhkaavasti lähestyä. Ei luulisi olevan niin vaikeaa kuluttaa reilu satanen kun on kuitenkin koko stockmann kierrettävänä, mutta aliarvioin täysin ajatustapojeni muutosten merkityksen, eli sen etten enää nauti ostamisesta samalla tavalla kuin ennen. En tosiaankaan muista edellistä kertaa, kun shoppailu olisi tuntunut yhtä kiduttavalta pakkopullalta.

Ensinnäkin kun valinnanvara on niin iso ei oikein tiedä mistä aloittaa. Kuljin stockaa ja akateemista ristiinrastiin tunteja, mutten saanut oikein mistään otetta. Joku vaate voisi olla kiva, mutta vaate-osasto on niin valtava, että minkään erityisen etsiminen tuntui mahdottomalta. Kosmetiikkaa en juuri tällä hetkellä oikeastaan tarvitse ja meikkejä voin ostaa muualta halvemmalla tietäen tavaran laadun. Elokuviakin saa anttilasta halvemmalla, ja tarvitsenko edes niitä? Tarvitsenko mitään?

Jopa akateeminen petti minut, mikä on TODELLA harvinaista. Rakastan kirjakaupoissa kuljeskelua ja kirjoja, mutta nyt akateemisessa kiertely aiheutti vain huonoa omaatuntoa kaikista niistä omassa kirjahyllyssäni lojuvista kirjoista, jotka olen innoissani ostanut, mutta joita en ole vielä edes avannut. Minuun yleensä vetoavat tietokirjat vaikuttivat kaikki joko mahdottoman raskailta tai turhauttavan tyhjänpäiväisiltä.

Siellä kierrellessäni minua alkoi suorastaan oksettaa ajatus, että joutuisin kiikuttamaan jo valmiiksi täyteen kämppääni jotain turhaa ja tyhjänpäiväistä tavaraa. En haluaisi ostaa mitään, mitä en todella rakasta. Hyvin olen siis pärjännyt materialistisuuden ja shoppailun vähennys-projektissani. Harmi vaan, että se ei nyt kauheasti lohduta kun meinaa kivat lahja-rahat lentää kohta kankkulan kaivoon, jos en saa itseäni ostos-tuulelle. Huomenna minulla on tunti aikaa kuluttaa stockan lahjakortille jäljelle jäänyt 25 e ja akateemisen lahjakortin 50 (+/- 20, en muista todellista määrää :P)e.

Mitään vinkkejä siitä miten saisin itseni tsempattua shoppailemaan? Tai mikä olisi jokin hyvä tuhlaus-kohde, joka ei saa omatuntoa pistelemään? Jotain mielenkiintoisia kirja/elokuva/musiikki -ehdotuksia? Tai edes rohkaisun sanoja?

Nämä kuitenkin tarttivat lauantaina mukaan:



Mustat puuvillasukkahousut ja valkoiset sukkahousut. Koska sukkahousuja nyt tarvitsee aina. Paksut mustat tulevat satavarmasti käyttöön ja valkoiset sukkikset ovat kutkutelleet jo pidemmän aikaa.




Maybellinen kivi-puuteri ja tarjouksessa (2 tuotetta 15 e) sen mukaan napattu pidentävä ripsari. Toivottavasti on oikea sävy, myyjä nimittäin näytti sävyä minulle vain kämmenselälläni ja kiireessäni ja ahdistuksessani en osannut pyytää saada testata paremmin. Otin sitten vaaleimman mahdollisen, koska vaalea kerran olen. Kertoilen sitten päästyäni testailemaan, että osuiko veikkaus oikeen. Kuvassa myös youngbloodin mineraalipohja sävyä pearl. Baremineralsin pohjani vetelee viimeisiään ja halusin kokeilla nyt jotain muuta. Tämä youngblood olisi kuulemma vähän matatisempi ja myös vähän peittävämpi, joten saatatisi sopia minulle paremmin. Tästäkin kirjoittelen saatuani paremmin testattua.

No niin, toivottavasti keksisin huomenna vielä jotain mitä tarvitsisin (en kyllä tarvitse mitään...) tai edes haluaisin. Hassua, miten jokin aiemmin nii helppo asia tuntuu nyt niin vaikealta ja toki muutos on ollut positiivinen, mutta silti nyt turhauttaa pahemman kerran.